Koko iltapäivä seminaarissa, jossa käsiteltiin siteeraamisen taidetta. Paljon puhetta sämpläämisen, lainaamisen ja approprioinnin akateemisista ja oikeudellisista näkökannoista, mutta onneksi myös vieraiden sanojen poetiikasta & praktiikasta (Laura Lindstedt, Tatu Tuominen, Kristian Blomberg, Harry Salmenniemi). Kuten viimeksi mainittu huomautti, kukaan ei aloita tyhjästä paperista, vaan luominen käynnistyy jo lähtökohtaisesti lainaamisesta. Ja jos ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä mitään kirjailijan tai taiteilijan työn luonteesta. Blomberg puolestaan muistutti, että liian usein lainaamisella tarkoitetaan "vain" sisällön omimista. Hänen mielestään yhtä tärkeää on kiinnittää huomiota muodon lainaamiseen, koska myös muodolla on kyky tuottaa sisältöä. Omasta puolestani päätän päivän temaattisesti kattavaan sitaattiin Cia Rinteen teoksesta L'usage du mot. Teos päättyy:

"___________"ⁿ

Cia Rinne on omaperäinen konkretisti. Hän käsittelee kieltä kuin "ainetta" tai "materiaa", muttei sivuuta sanojen merkitystasoja. Toisaalta materiaalisesti ymmärretyt ja materiana käsitellyt sanat tai niitä pienemmät yksiköt eivät myöskään ole mykkiä, kuten yleensä konkretismissa. Rinteen runot ovat käsitteellisiä tekstejä ehkä lukuun ottamatta aina auditiivisia. Siteeraan tähän kuusi tai oikeastaan kolme pientä sanaa kokoelmasta Zaroum. Sanat ovat kaikki yksitavuisia, melkein pelkkiä äänteitä. Alkuperäisessä versiossa käsinkirjoitetut sanat on raamitettu allekkain ja pareittan pienten suorakaiteen muotoisten "laatikoiden" sisään. Pikkuruinen runo on yhtä aikaa käsitteellinen, konkreettinen, auditiivinen ja visuaalinen, ja sen aihe on "iso", jo edeltä tuttu elementit.

         sea
__________

       earth

        sky
__________

       earth



       sky
__________

       sea

Cia Rinne: L'usage du mot. Notes for soloists. Zaroum. Kookbooks 2017.

Puhuttiin Leevin kanssa Poundista. Hän kiteytti Poundin merkityksen kahteen tekijään: radikaali kollaasi ja disjunktio. Nämä keinot mahdollistavat runouden ainutlaatuisen kyvyn käsitellä mitä erilaisimpia asioita samassa paketissa. Kauneus kohtaa politiikan, porttolamusiikki evankeliumit, esoteria eksoterian. Runous koostuu sanoista, muttei tyhjene sanoihin. Sen huomaa, kun yrittää rämpiä cantojen monikielisen ja monikulttuurisen rämeikön läpi. Suomentajan huomautukset auttavat, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Runouden magian tajuaa kuuntelemalla Poundin luennasta tehtyjä äänityksiä. Kun Pound "puhkeaa laulamaan", selviää syy, miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan.

Ensimmäisestä teoksesta ei heti tiedä, mihin suuntaan tie lähtee menemään. Mutta tuttuja elementtejä ei tarvitse kauan etsiä, kun jo meressä uni joka loiskuu ja pärskii / jos alkaa sataa, merikin vuotaa. Mikä siinä onkin juuri nyt, että yhdellä jos toisella meri läikkyy tai vuotaa yli reunojensa. Meri, uni, sade, elementit. Alkoiko ihmisyys siitä, kun joku näki ensimmäisen unen. Vai siitä, kun joku kertoi näkemänsä unen toiselle. Unen ja runon logiikassa mutta myös muodossa on jotain samankaltaista: säkeistöt, kerto, toistot.

juoksu valoa ja varjoa päin on hyvä
saarelta vain jos juoksee
                                               tippuu
                                                                mereen

Vappu Kannas: Morsian. ntamo 2018.

Paitsi että tuonkin valosta puhuvan sitaatin olen taiten poiminut irti yhteydestään. Rivit ovat siis peräisin Poundin cantosta numero XXXVIII, joka ei sisälly Pisan cantoihin, mutta josta Aronpuro on suomentanut otteen jälkisanoihinsa siihen jaksoon, jossa käsitellään Poundin omituisia talousteorioita. Juuri ennen laajaa runositaattia, joka siis päättyy edellä lainaamiini riveihin valosta ja joka vilisee sanoja kuten ostovoima markkina-arvot kassavirta palkat osingot pankkikulut, Aronpuro kirjoittaa: "Dantelaisesta paratiisista ja ihannevaltiosta inspiroituneen runoilijan ja kotoperäisen rasistin tie vainoharhaisiin, antisemiittisiin salaliittoteorioihin ja fasismiin sai silauksensa, kun hän tapasi itse Il Ducen Roomassa tammikuussa 1933." Runous on ei-yksinkertaista.

Ja niinhän se on, kuten etäinen ystävä runoilijayhteisössämme muistuttaa, että poetry is not words but light. Se, että hän oppi ajatuksen koiraltaan, mielestäni vain vahvistaa teorian pitävyyttä. Valo jonkinlaisena hyvyyden ja energian muotona, fyysisenä tilana tai henkisenä konditiona, on se joka tallentaa ja mahdollistaa "sisällön" loputtoman uusiokäytön ja uusiutumisen. Se on ainetta, joka ei lopu, vaan jatkaa monistumistaan dna-ketjuina tai rihmastoina. Se on se hunaja, johon pistaasinsiemenet säilötään. Kuten Pound aiemmassa cantossaan (38) Danteen ja ihan muihin asioihin viitaten kirjoittaa:

   ja valo niin kirkas, niin sokaiseva
tuli tälle paratiisin parrelle
   että se sai ihmismielen ihmetyksiin.

Päänvaivaa riittää Pisan cantoissa ja niiden runoilijassa. Suomentaja luettelee epilogissaan Poundille epiteettejä: yksi 1900-luvun suurimmista yhdysvaltalaisista runoilijoista oli perustellusti myös modernisti öykkäri kungfutselainen pythagoralainen teosofi kiihkeä fasisti rasisti pitkäpiimäinen antisemiitti okkultisti mielisairas maineikas mentori valon ja veden mystikko koko runouden kentän uupumaton uudistaja med mera. Meno on tiheää. Laulu sinkoilee milloin mistäkin seinästä, ja siinä Aronpuron huomautuksiin kertynyt tieto on suureksi avuksi. Milloin runoilija ottaa kantaa Nevskin tai Wienin kahviloiden konditoriatuotteisiin, milloin lähihistorian barbarian ilmentymiin, korkeaan runouteen, kedon kukkasiin. Runous ensyklopediana ja rakkauslyriikkana:

Oi valkorintainen sinipääsky, saakeli soikoon,
          kun kukaan muu ei halua viestiä viedä,
    sano La Caralle: amo.

Hämmentävää mutta samanaikaisesti kirkastavaa on lukea Adoraation kolmannen jakson alkuriveiltä:

Hirvittävä ja kaunis on ihminen
voittaessaan näkyväisen
itselleen sielun rakentaen.

Mitä tämä on? Toiset uskovat, ja toiset epäilevät ankarasti. Runous, niin kuin kuka tahansa, voi esittää väitelauseita ihmisen kyvystä voittaa näkyväinen, ja liittää evankeliumin sanoja niiden tueksi. Mene ja tiedä. Toisaalta jos jälkimodernin perkeleen laskemat algoritmit pystyvät hallitsemaan ja muokkaamaan sieluja, miksemme kävisi vastahyökkäykseen ja yrittäisi itse. Runoudella voisi olla juuri ja juuri mahdollisuus tuota pahan perikuvaa vastaan. Keksi itse parempi.

Siteeraaminen harvoin tekee oikeutta runoudelle. (Edellisen kappaleen irralliset lainaukset toimivat siitä esimerkkinä.) Lainatessa tekstin ympäristöä on vaikea ellei mahdoton selvittää riittävästi. Osittainen lainaaminen hankaloituu mitä enemmän teksti poikkeaa normaalikielestä. Toisaalta siksihän runoutta kirjoitetaan: on pyrkimys ilmaista jotain, mikä ei muulla keinoin onnistu. Sama koskee kritiikkiä. Kritiikin tehtävä ei ole kääntää runoutta selkokielelle. Rilke, Hölderlin, Dickinson, Ashbery ja Rekola, esimerkiksi, haastavat lukijoita loputtomasti juuri siksi, että heidän runonsa menevät uuteen solmuun sillä samaisella hetkellä kun uskoo saaneensa edellisen pulman ratkaistuksi. Filanderin runoudessa on tämänkaltaisia piirteitä. Ne vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan. Adoraation toinen jakso alkaa:

Kevät, auringon murtama nurmi,
sähkö mudassa, jään tuoksu
ja höyry ja hysteerinen sini.

Kevät suistuu korkeista. Maa halkeaa
auki valkoiseen ja rinteillä auringon kiteet
narskuvat. Nuoret purot muodostavat

kirkkauden oksiston puiden väliin. Pilvi vyöryää
kuin itse auringosta: tulen kuohu, liekin vaahto
pyörteilee minkä syntyvän seimeksi taivaaseen?

Uudessa runoudessa törmää harvoin kristillisiin käsitteisiin tai opinkappaleisiin. Erkka Filanderin vihkon mittainen Adoraatio on jyrkkä poikkeus epäilyn ja torjunnan normista. Blaken ja Rilken tapauksessa enkelolentojen ja taivaallisten järjestelmien tai hierarkioiden käsittely sallitaan, koska kirjallinen kaanon ja historia. Sävy ja tyyli tulevat kaukaa. Sanat vaihtavat järjestystä. Runollista kokemusta ja tekeytymistä kuvaavat uusvanhat käsitteet särö ja laskos mainitaan heti. Alaotsikon mukaan kyseessä on "Seremonia Johannes Kastajalle". Filander menee oitis asiaan: Saavut mielessäni kuin tummista vesistä. Edelläkävijä valmistaa tietä sukulaispojalleen: Todistaa edeltä. Yksinolossasi kenties / väsyneenä varastit tulevalta särön // ja piilotit sen itseesi. Puhuja tulkitsee Johanneksen sanoja, ilmeitä ja eleitä, jotka paljastavat ja peittävät, vaihtavat paikkaa tarkkailtavasta tarkkailijaan:

ja kasvosi, yksinäisyyden tahraton tapahtuma,
joka kuin kynttilän liekki lepattaen vaeltaa laskoksiinsa
lumoutuneen, keskittyneen mieleni keskiössä.

Erkka Filander: Adoraatio. Poesia 2018.

Istuudun alas suorittamaan päivän työni. Tartun lähimpään runokirjaan, joka sattuu olemaan Tuija Välipakan kokoelma Uutisia! Avaan teoksen sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla lukee: asumme meressä, koko planeetta on meri. Muutamaa riviä myöhemmin todetaan: sormenjälkien lisäksi / täysin yksilöllisiä ovat kielenjäljet. Aukeaman oikeanpuoleiselta sivulta alkaa uusi runo, jossa kehotetaan: lue tämä ääneen. Teksti jatkuu: sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi. En osaa väittää puolesta enkä vastaan. Mutta kääntyipä mihin suuntaan tahansa, runot tuntuvat käsittelevän muutamia yhteisiä aiheita. Niitä ovat kaikkialle ulottuva meri, jäljet, muisti.
Tuija Välipakka: Uutisia! Siltala 2018.

Käsitteet työmuisti ja säiliömuisti ovat käyttökelpoisia runoudessa. Sanovat, että edelliseen asiat tallentuvat äänen, jälkimmäiseen merkityksen perusteella. Jos on merkityksellistä sanottavaa ja viesti pitää saada kerralla perille, se kannattaa laittaa kertosäkeeseen. Eli lauluko pelkkää poppia ja viihdettä muka. Runouden auditiivisia ja rytmillisiä ominaisuuksia hyödyntävät räp-artistit ja lavarunoilijat. Äänellä saa huomiota, mutta siitä jää myös muistiin jälki. Jos joku tai jokin hävittäisi sekä kaiken ihmisen rakentaman että kaiken digitaalisen tiedon, mitkä asiat olisi mahdollista rekonstruoida pelkän runouteen tallentuneen tiedon perusteella? Kauan sitten huvittelin ajatuksella, että tällaisessa tilanteessa voisin antaa esimerkiksi kaupunkien rakentamisen Eminemin tehtäväksi. Perusteluista niin viis, mutta ajatus kutkuttaa yhä.

Runoudessa ei ole kyse viestien lähettämisestä, ainakaan siinä muodossa kuin sitä tänään kirjoitetaan ja luetaan, mutta kuten Don Paterson muistuttaa, erään toisen suulla, että vaikka tietäisi mitä on viestissään lähettänyt, ei voi olla varma mitä kukin on vastaanottanut. Kyse on kielellisesti ja psykologisesti mutkikkaiden asioiden hahmottamisesta, käsittelemisestä ja "muistamisesta". Runossa on suoran datan lisäksi kaikenlaista metadataa, joka voi olla esimerkiksi kymmenen tuhannen vuoden perspektiivissä olennaisempaa "tietoa" kuin varsinainen runo. Runo kertoo miltä tuntuu tai mitä ajattelen hänestä tai Hänestä, mutta se ilmaisee rakenteissaan myös sen, miten, missä ja miksi nuo tiedot ovat olemassa. Ennen muuta runo tehdään ja "lähetetään" siinä oletuksessa, että kyllä vastaanottaja ymmärtää, mitä hänen on mahdollista ja tarpeellista ymmärtää. Runon tekijä on populaari meemintekijä: "Jätän tämän vain tähän."

Italian alunperin huonetta ja asumusta tarkoittava sana stanza on lainattu englantiin siihen paikkaan, missä suomeksi sanotaan "säkeistö". Kuten Don Paterson massiivisessa runousopissaan The Poem. Lyric, sign, metre (2018) muistuttaa, runoilija on eräänlainen sisustaja. Se kuulostaa interiöörien stailaukselta, ja voi myös olla sitä, mutta soveltuu periaatteena kaikenlaisten rajoitteiden ja pakotteiden käyttöön: säkeistö eli huone on se tila, jossa operoidaan, eikä sinne mahdu eikä sovi mitä tahansa. Kun muoto on määrätty, kaikki minkä runoon haluaisi laittaa, ei enää pääsekään mukaan, tai sitten huoneessa liikkuminen muuttuu ylirunsaiden sisustuselementtien välissä puikkelehtimiseksi. Ajatus runosta huoneena tai huoneiden kokonaisuutena muistuttaa nykyaikaista tietoteknistä muistia, jonka kapasiteettiin viitataan niin ikään "tilana". Siihen aikaan, kun muita ulkoisen muistin tiloja ei vielä ollut, tapahtui maagisia juttuja: runon avulla oli mahdollista muistaa, mitä oli kerran tapahtunut, mutta saman keinon ansiosta myös ennustaa, mitä oli tapahtuva seuraavaksi.

Higginsin kirjassa pohditaan kuviorunouden ja visuaalisen runouden suhdetta ja esitetään sellainenkin vaihtoehto, että kuviorunous olisi visuaalisen runouden yläkategoria eikä toisinpäin. Perusteena se, että visuaalinen runous sisältää vain visuaalisia "kuvioita", kun taas kuviorunouden piiriin voidaan lukea esimerkiksi äänirunous ja muut kuuloaistiin perustuvia "kuvioita" hyödyntävät runot. Määrittelyn suohon voi upota loputtomasti. Kiintoisaa ei välttämättä ole, nukkuvatko värittömät vihreät ajatukset raivoisasti vai eivät, vaan se miltä sanat silmissämme näyttävät tai korvissamme kuulostavat ja miten me ne tulkitsemme.

Oli aika, jolloin maalaustaidetta kutsuttiin äänettömäksi runoudeksi ja runoutta vastaavasti näkymättömäksi maalaustaiteeksi. Tästä ja monesta muusta asiasta muistuttaa postissa tänään tullut teos Pattern Poetry, alaotsikkonsa mukaan "opas tuntemattomaan kirjallisuuteen" (1987). Tekijä on muun muassa Fluxuksen perustaja ja monialainen runollinen kyky Dick Higgins. Kirjan nimi on heti kiinnostava. Teos siis keskittyy visuaalisen runouden yhteen alalajiin eli kuviorunouteen. Jos kirjoittamasi runo on puun tai jonkun muun tunnistettavan olion muotoinen, sitä käy nimittäminen kuviorunoksi. Sopii kysyä, onko suorakaiteen muotoa noudattava proosarunokin tulkittavissa sellaiseksi. Näitä on tehty iät ja ajat, siellä sun täällä, Higgins muistuttaa. Niin meilläkin. Yksi tekijöistä on muuan Mr. Eino Ruutsalo of Helsinki, Finland, kuten Higgins kiitoksissaan toteaa. Määrittelyn vaikeudet ovat runsaat. Otetaan esimerkiksi niin sanottu Faistoksen kiekko ajanjaksolta 1800–1625 eaa. Voimmeko kutsua kiekkoon raapustettua kuviota runoudeksi, vaikka emme osaa tulkita sen sisältämää kirjoitusta? Higginsin mielestä jotakuinkin varmasti voimme. Asialliset viestit kirjoitetaan suoraviivaisen proosan muottiin, eikä liikekirjeitä laadita spiraalinmuotoiseksi kuvioksi, Higgins päättelee.

Yhdellä sivulla mainitaan perä perään sanat kullervo kuusela yya ja tehometsätalous, ei tosin tässä eikä siinä järjestyksessä, jota oma lauseeni vaatii. Mitä kaikkea runoon voikaan kätkeä, kun sen sirottelee täyteen danteja ja cavalcanteja mutta myös ihan tavallisia hannuloita ja kerttuloita. Erisnimet silloinkin kun niitä ei ole merkitty isolla alkukirjaimella johdattavat lukijaa tekstistä ulos maailmaan, tiettyyn aikaan ja paikkaan, ulos juuri siitä runosta, kuin harhautusmielessä. Tämä kuusela oli kekkossuomessa jatkuvasti äänessä, kun metsistä ja taloudesta puhuttiin. Metsähakkuu on helppo suunnitella sadan kilometrin korkeudesta. Niinpä runojakin pitäisi tarkastella metsien tapaan etäältä kuin satelliittikuvista. Kun mittakaava muuttuu radikaalisti, alkaa erottua sellaista, mikä ei lähiluvussa tule esiin. Tässä liuhdon kirjassa ei ole myöskään välimerkkejä, ja siksi heittomerkki sanassa jok'ikinen hyppää heti silmille.

Siitä on pieni ikuisuus, kun Arvo Salo tai joku silloisista arvo saloista vaati runouteemme Lisää propreja! Jos puhtaita nimiluetteloita ei lasketa, kuka lie sitäkin kehoitusta innokkaimmin noudattanut. Sami Liuhto tekee parhaansa. Kuuvuoressa mainitaan henkilöitä Arto Melleristä Leif Färdingiin, Minna Craucherista Tom Sjöbergiin ja Rosa Liksomista Erkki Pirtolaan. Liuhto tosin kirjoittaa heidän nimensä pienellä alkukirjaimella, kuten kaikki muutkin sanat koko teoksessa, joten ihan varmoja emme heidän "henkilöydestään" tai "yksilöllisyydestään" voi olla. Erisnimen eli proprin ja yleisnimen eli appellatiivin ero on kiintoisa. Erisnimi tekee kantajastaan ainutlaatuisen, mutta ei kerro hänestä mitään muuta, kun taas yleisnimeen sisältyy "kuvaileva piirre". Erisnimi ilmaisee vain tarkoitteen, mutta yleisnimi kertoo "enemmän". Arvo Salo on "vain" tietty sen niminen henkilö; arvo salo puolestaan kantaa häneen liitettyjä ominaisuuksia.
Sami Liuhto: Kuuvuori. ntamo 2018.

Merestä ja elementeistä ei pääse. Kaija Rantakarin kokoelma on nimeltään Koko meren laajuus. Heti ensimmäisellä sivulla sanotaan:

meri on syvä,
laaja, tasainen aavikko


kooltaan suurempi, ääneltään
tummempi ja kainompi

Ääretön koko käy yli ymmärryksen. Vähänkään suuremmaksi kasvaessaan sen rajat tulevat vastaan.

niin pitkä katse, että se poistaa ympäriltä kaiken,

pupilliesi mustuus läikkyy ylitse

Tuli&Savun numerossa 4/2018 tutkitaan runokirjojen fyysistä olemusta. Kuten päätoimittaja Juha-Pekka Kilpiö pääkirjoituksessaan Derridaa lainaten muistuttaa, paperi ei ole ”pelkkä passiivinen ja liikkumaton alusta vaan jotain, mikä toimii ja vetoaa useaan aistiin”. Samassa yhteydessä Kilpiö mainitsee Kristian Blombergin, joka esseessään ”käsittelee sivun kääntämistä mekanismina, jota voi käyttää muotoamaan runokirjojen merkityksiä”. Blomberg kirjoittaa: ”Sivun kääntäminen vertautuu porrasaskelmaan. Keho, lukemisen asento, rekisteröi ja muistaa yhdenkin. Äkisti olemme ylempänä, alempana, edessä, takana – ja orientaatio on muuttunut.” Tämä on kerrassaan jännittävää. Blomberg jatkaa: ”Sivun kääntämisen pääasiallinen motivaatio on toki eteneminen, mutta sen rinnalle voidaan luonnostella vaihtoehtoisia kirjamuodosta huokuvia yllykkeitä, kuten uteliaisuus, muistiin palauttaminen, jonkin kohdan tarkistamiminen tai jonkin teoksellisesti uumoillun kaiun kuulostelu."
Tuli&Savu 4/2018

Luonteita sopii runouskäsitykseeni. Kun on lukenut ensin Jälkilauseen ja sen perään Esipuheen ja viimeksi vielä ihan lopusta Kiitokset ja kolofonin, voikin hypätä kaiken keskelle mieliaiheeseensa Juoruiluun. Antiikin Theofrastoksen hengessä V. S. Luoma-aho päättää luonnehdintansa: "Juoruava ei tee havaintoja, vaan informoi. Autiomaassa, hänen ympärillään, tuuli kantaa hiljaista pölyä." (Onko elementtien tarkkailusta tulossa pysyväkin teema?) Askel taakse. Edellisen luvun aiheena on Puheliaisuus. "Puhelias kaikuluotaa maailmalle muodon lähettämällä jatkuvaa sanojen virtaa sen onkaloihin", Luoma-aho arvelee.
V. S. Luoma-aho: Luonteita. Poesia 2018.

Ensikosketus Ezra Poundin runoihin oli 17-vuotiaalle Kari Aronpurolle käänteentekevä tapahtuma eli "toinen syntymä". Prosessi, joka käynnistyi yli kuusikymmentä vuotta sitten, sai päätöksensä tammikuussa 2019, kun Pisan cantojen suomennos ilmestyi. Elementit nousevat esiin heti ensimmäisessä runossa:

Tuuli on osa tapahtumista
Sade on osa tapahtumista 

Suomentaja selittää: "Pound käyttää taolaisuuden peruskäsitteestä dào, tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon, sanaa process, joka on tässä käännetty tapahtumiseksi.
Ezra Pound: Pisan cantot. Suom. Kari Aronpuro. ntamo 2019.

Meri, joka ei siis "mahdu tilaansa", on aiheena suuri ja kooltaan vain taivasta pienempi, mutta joutuu silti runossa esittämään jotain (jollei muuta niin itseään). Runoilijan muotoilemana sen pulma kuuluu: vesi heijastaa, ei näe itseään, mutta valtamerenä se vuotaa koko ajan reunojensa yli kaikenlaista sisältöä ja merkitystä. Katso vaikka:

Rantaan pudonneet lehdet esittävät lehtiä,
rantaan ajautunut hiekka esittää hiekkaa.

Hiekka ei pääse veteen,
hiekka heijastuu veteen,
vesi heijastuu hiekkaan.

Runoilija on pulassa, katsoipa hän aihettaan sisältäpäin tai ulkoa. Merikään ei osaa vain olla, vaan edustaa ja merkitsee heti jotain tullessaan tarkkailun kohteeksi. Onneksi sillä on tekijään nähden terapeuttinen vaikutus: Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.

Lehteilen Änimlingiä edestakaisin. Loppupuolella teoksen nimi nousee esiin palindromiksi venytettynä:

gnilminÄnimling

Keskellä sijaitseva Ä on myös pari pistekokoa leipätekstiä suurempi. Runouden yhtä aikaa esoteerinen ja eksoteerinen luonne yhdeksi kuvaksi ja sanaksi piirrettynä. Teos taipuu ja murtuu kaikkialla ja koko ajan mmmllkeinnn ksssittämmättksi mutta pysyy juuri ja juuri ymmärrettävän rajoissa. Tai jos ei pysy, kyseessä on ikiaikainen sanojen ja kirjainten merkityksestä piittaamaton ilonpito kaltaistensa joukossa. Olen myös päättänyt kääntää teoksen nimen selkokielelle. Siinä lukee min älskling toisin kirjoitettuna.

Mä voin sanoa sulle:

           Moi!

Ja sä kuulet ääniä.

Tämä on niin totta. Kirjaimet paperilla ovat mykkiä, ja eivät kuitenkaan ole. Kirjaimet saattavat liikkeelle jotain, jos ei muuta niin lukijan päässä. Auringon torventörähdyksiä ei ole olemassa, mutta Apollinairen ansiosta niitä ei voi olla kuulematta. Kuten sanottu, konkreettinen runous vaikenee, koska sitä ei pysty lukemaan ääneen. Änimling pyrkii väittämään toista. Lukemisen aisti huojuu koko ajan silmän ja korvan välillä. Konkretia ja fyysisyys viedään äärimmäisyyksiin:

Et kai sä peukaloi mua?
            Suussa.

Pekka Tarkka kirjoittaa päivän lehdessä (HS 6.1.2019) Fredrik Hertzbergin Björling-elämäkerrasta. Kriitikko kuvaa runoilijalle tyypillistä ilmaisua: ”Björlingin ajatus ottaa monta askelta yhdellä loikalla, tuloksena hänelle tyypillistä katkokieltä. Runo on ’itse ajatuksen paini’.” Hyvä näin; se mitä seuraa vaatii tarkennusta. ”Lauseet eivät järjesty keskinäisiin suhteisiin vaan säilyttävät itsenäisyytensä”, Tarkka kirjoittaa, mutta päättää huomionsa toiston arvoisesti: ”Syntyy äkillisiä murroksia, jotka yllättävät itsetyytyväisesti järkeilevän lukijan.” Niin, aina sopii miettiä, luemmeko runoutta etsiäksemme uutta vai ainoastaan vahvistusta jo ennestään tutulle ja mietitylle. Lehti nostaa otsikkoonsa asti Björlinginkin siteeraaman arameankielisen taikasanan abrakadabra, joka tarkoittaa ”luon sanoillani”. Björlingin poetiikka ei innostanut kaikkia aikalaisia, mutta on nykyisin yhteispohjoismaista omaisuutta. Koskaan ei tiedä, milloin kelkka kääntyy, mihin suuntaan ja kenen toimesta. Jos Björling saa kirjoittaa sanat ja lauseet miten huvittaa, miksei niin voisi tehdä myös Stina Saari. Änimling kaiuttaa jo nimeään myöten Björlingiä.

Supernovan räjähtäessä syntyvät hiukkaset eli kosmiset säteet voivat avaruuden halki kiitäessään ja sattumoisin Maahan osuessaan törmätä tietokoneen mikrosiruun ja muuttaa siihen tallennetun yksittäisen tiedonjyvän eli nollan ykköseksi tai ykkösen nollaksi. Mahdollisuus on käytännössä olematon, ja etenkin jos kone on oikein suojattu. Mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Näin toimii tai saattaa toimia myös runous. Runoudessa erilaiset kieleen kuuluvat järjestelmät joutuvat kosketuksiin toistensa kanssa ja käynnistävät alunperin toisiinsa kuulumattomia merkitysketjuja. Runoudessa lähettäjän ja vastaanottajan tarkoituksilla ei ole juurikaan väliä. Jos haluaa viestiä, kannattaa lähettää tiedote tai liimata post-it-lappu. Runous muotona on koodauksen tapaan kerroksellista. Runoutta kirjoitetaan ja sitä tulkitaan eri tavalla riippuen siitä millä tasolla liikutaan, "ylätasolla" lähellä käyttöliittymää eli lukijaa ja hänen näpeissään ja silmissään olevaa painotuotetta vai "syvätasolla" lähellä "teosta" tai sen noudattamaa "runousoppia". ("Ohjelmiston" ja "laitteiston" analogiat eivät toimi tässä aivan täsmällisesti, mutta "tasot" ovat silti olemassa.) Äminling käyttäytyy näin. Sen lukeminen muistuttaa paikoitellen tilannetta, jossa junassa tai kahvilassa istuva kuuntelee tuntemattomien ihmisten vieraskielistä keskustelua. Menee pitkiä aikoja, jolloin puhe kuulostaa lähes käsittämättömältä, satunnaista tuttua sanaa, äännettä tai diftongia lukuun ottamatta, kunnes puhe paljastuu tutun kielen harvinaiseksi paikallismurteeksi. Näin voi käydä, jos sattuu kuulemaan esimerkiksi pohjoispohjanmaan ruotsinkielisten keskinäistä vuoropuhelua. Runous on välillä tämmöistä.

Myrskyävän meren suunnaton voima. Kantin mukaan valtameren koko ylittää ihmisen kuvittelukyvyn. Ihminen ei tavoita ilmiön muotoa, ja kadottaa kokemuksen kokonaisuuden hallitsimisesta. Tunne että meri ei mahdu tilaansa, kirjoittaa Salmenniemi. Tuntuu, että runous nousi maalle merta katsellessa.

Kun näet avoimen, rauhattoman meren,
pääset lähemmäs,

             mutta koskaan et ole niin vapaa
kuin maatessasi lattialla silmät kiinni
kuvitellessasi sitä kaikkea.

Järisyttävin aloitus: Meri, mutta sisältäpäin. Muoto vai sisältö kolmella sanalla. Mielikuvitus jatkaa. Meri aiheena on elementin kokoinen. Mitä siitä voi sanoa? Mitä siitä voi todisteeksi ilmaista? Sisältä käsin? Se ei ole haaste eikä lupaus jostakin, joka sitten seuraa, vaan itsessään mieletön kuva mielettömästä pyrkimyksestä. Runouden metafora.
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. Siltala 2018.

Oletus runon olemisen muodosta istuu lujassa. Otsake säe säkeistö mitta riimi oudot sanajärjestykset ja kirjoitusasut. Niistä ne. Perinteiset ratkaisut liittyvät muistamisen tekniikkaan yhtäältä ja kirjapainon käytänteisiin ja rajoihin toisaalta. Ilmaisun tarpeet, ilmaisun keinot. Nykyisin on mahdollista kuvitella ja tehdä toisin vaikka mitä. Änimling koettelee näitä rajoja. Sanat tulevat heti alusta yhtä aikaa tuttuina ja tuntemattomina ja asettuvat tyhjään tilaan yllättävissä muodostelmissa:

Meidän sisälläniö
sormerrr

rrrrRRRIP

Suuniö.

Tässä vaiheessa on käytetty vasta tai jo kolme sivua. Runeberg ja Kivi katselisivat ja ymmärtäisivät näitä runojä vaivatta ja mainiosti. Suuniö. Arveltavaksi jää, mille aisteille tällaiset oudot merkitsijät on kirjoitettu, luettaviksi, suussa maisteltaviksi, katsottaviksi. Yleissääntö on, että mitä konkreettisempaa, sitä visuaalisempaa mutta mykempää. (Toisaalta olen saanut toista tietä kuulla, että teokseen avautuu aivan uusi taso, jos kuulee tekstiä tekijän itse elävästi esittämänä.) Jäljempänä seuraa lisää melkein muodottomaksi pilkottua ja väännettyä kieltä. Teoksen kannesta annoin edellä tavallaan erheellisen todistuksen. Kannessa näkyvää ja sitten esilehdillä pienin variaatioin toistuvaa nimeä ei ole tarkkaan ottaen ladottu eikä piirretty. Kyseessä on kuva. Tai paremminkin digitaalisin keinoin manipuloitu, tunnistamattoman suuntaan taivuteltu kuva alunperin ladotusta tekstistä, jossa näyttäisi lukevan Ä nim ling tai jotain.

Kestää aikansa painaa teoksen nimi mieleen. Mitä nimi tarkoittaa, tai miten se edes kirjoitetaan? Teoksen kanteen nimeä ei ole ladottu, ja se esiintyy siinä vain "piirretyssä" muodossa. Kannesta päätellen on sitä paitsi hankala sanoa, koostuuko teoksen nimi yhdestä vai useammasta sanasta tai kirjainmuodostelmasta. Muistamista hankaloittaa, että nimi koostuu tavallaan tutuista, mutta toisilleen vieraista "tavuista" tai merkkijonojen yhdistelmistä. Toisaalta jos kyseessä on yksi sana, miten nimi Änimling pitäisi lukea? Miten se pitäisi lukea tai lausua ääneen? Mitä kieltä nimi tai sen osaset ovat? Miten nimi on muodostettu? Onko siinä ensin takaperin suomen sana 'minä' ja sen perään joku germaaninen päätteentapainen? Onko kyseessä paikannimi tai muu erisnimi? Entä mitä tulkintaan vaikuttaa se, että kannen tapaan teoksen nimiösivuille nimi on painettu (ja toisaalta ”piirretty”) kolmiosaisena muodossa Ä nim ling, niin että 'Ä' on ensin omalla rivillään ja tavut 'nim' ja 'ling' sen alla toisistaan erotettuna? (Kustantajan luetteloissa nimi on kirjoitettu yhteen, sen sijaan kolmeen erilliseen osaan sen on kirjoittanut esimerkiksi muuan netissä toimiva antikvariaatti.) Kysymyksiä herää. Ovatko sanavälit tosiasiassa merkityksen aukkoja? Ilmaisevatko tai edustavatko ne puuttuvia merkitsijöitä? Pitääkö aukot täyttää eli kuvitella täyteen? Entä jos tuloksena on vain sarja kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta? Onko lukijat jaettu heti kahteen kastiin, niihin jotka "tietävät" tai "ymmärtävät", mitä outo sana tai erisnimi tarkoittaa, ja niihin joille se jää vieraaksi? Onko nimellä väliä?
Stina Saari: Änimling. Teos 2018.