Vedestä on moneksi, kuten juuri nyt julkaistava runous osoittaa. Vesi aiheena on tärkeä osa uutta ekokriittistä runoutta, mutta se inspiroi ajattelua ja ilmentää tunnetta ja kokemusta niin ikään muotona ja rakenteena. Ainutlaatuisen luonteensa ansiosta vettä voidaan tarkastella yhtä hyvin läsnäolon kuin poissaolon näkökulmasta. Kuten todettua, uusi teknologia mahdollistaa vedenlaisten kuvien ottamisen niin, että algoritmi ”poistaa” kuvista aihetta ympäröivän veden ja saa kuvat näyttämään siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. Samaan aikaan toisaalla kerrotaan taiteilijasta, joka kuvaa aiheensa tieten tahtoen vesielementissä. Christy Lee Rogers ottaa kuvia veden alla saadakseen henkilöasetelmansa näyttämään barokin ajan maalauksilta. Kirkkaasti valaistun öisen uima-altaan vesi käyttäytyy eri tavoin kuin ilma ja luo kuviin paitsi voimakkaan tunnelman myös ainutlaatuisen liikkeen vaikutelman. Vesi on mahtava, moneen pystyvä ja monivivahteinen elementti ja melkein ei mitään.

Mutta millainen on hyvä kirja? Lajista riippumatta hyvä kirja saattaa ajatukset ja tunteet liikkeelle. Pelkkä sisältönsä näyttäminen ei riitä. Anna Helle perustelee tutkimuksensa aluksi, miksi kokeellinen runous voi käsitellä yhtä aikaa sekä affekteja että yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tärkeä tiivistys lainataan Deleuzelta ja Guattarilta: ”Emme kysy koskaan, mitä kirja […] tarkoittaa. Emme yritä ymmärtää kirjaa. Mietimme, minkä kanssa se toimii yhdessä, mihin yhteydessä se välittää tai on välittämättä intensiteettejä.” Nämä intensiteetit muistuttavat luonteeltaan enemmän energiakimppuja kuin tietopankkeja. Tämä on se syy, jonka vuoksi parhaat teokset eivät luovuta helposti tai kerralla kaikkia salaisuuksiaan. Jotain jää avoimeksi. Ja tämä puute saa lukijan kerta toisensa jälkeen palaamaan teoksen äärelle joko esittämään vastaväitteitä tai antautumaan sen eri suuntiin heittävien voimien vietäväksi. Yhtä ainoaa paikallaan pysyvää merkitystä ei ole. Sen vuoksi tutkimuskin keskittyy kysymään, mitä kirjallisuus tekee maailmassa, miten se toimii ja vaikuttaa.

Hämmennys uudemman kokeellisen runon äärellä on tiukassa, vaikka välineitä lukemisen tueksi on ollut jo hyvän aikaa runsaasti tarjolla. Vuonna 2011 ilmestynyt runoantologia Vastakaanon sisälsi kaikkiaan viisi esseetä, joissa esiteltiin vuosituhannen alun kokeellisen runon poetiikkaa eri näkökulmista. Yhteensä puolen tuhatta sivua monenkirjavaa runoutta ja keinoja niiden ymmärtämiseen yksissä ja samoissa kansissa, voiko enempää toivoa? Anna Helteen vasta ilmestynyt teos Todellisuus pahoinpiteli runon jatkaa samoilla linjoilla. Tutkimuksen alaotsikko ”Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunossa” täsmentää, mistä on kysymys. Helle ottaa vakavasti sen, mihin päivänkritiikki suhtautui ensin turhanpäiväisenä leikkinä ja konstailuna. Affektiteorian valossa tunteet ja yhteiskunnallisuus eivät sulje pois toisiaan.

Voidaan väitellä siitä, onko runon tarkoitus kiinnittää lukijan huomio runoon itseensä vai sen ympäristöön. Lukiessaan runoa lukee sitä mitä on silmien edessä paperilla, mutta myös ajatuksiaan, muistojaan, tuntemuksiaan ja maailmaa siinä ympärillä. Siru Kainulainen korostaa tätä lukemisen hetkeä tai elettä — runon affektivoimaa — teoksessaan Runon tuntu (2016). Huomio on tärkeä. Runon rytmi tarkoittaa tekstin poljentoa mutta myös sen vaikutusta lukijaan. ”Kutsun tällaista tapahtumista ja tekemistä lukemisen tuntutilaksi ja lähestyn sitä rytmitse: rytmi havainnollistaa, miten runo toimii ja toiminnallaan aktivoi lukemista”, Kainulainen kirjoittaa.

Maa ja madot, kuu ja planeetat. Kaiken loputon kasautuminen ja sakeutuminen. Tuolle akselille mahtuu monenlaisia siirtymiä järjestelmästä toiseen. Runous ahertaa noiden siirtymien parissa. Runous ”kuvaa” todellisuutta, mutta ei yks yhteen peilin kaltaisesti, vaan hyödyntämällä ja synnyttämällä voimia, jotka pitävät kuvaamansa todellisuuden toisaalta kasassa ja toisaalta jatkuvassa liikkeessä. On ajateltava jälleen Deleuzen affekteja, tiedostamattomia voimia joita on kaikkialla, mutta joista suurin osa jää kokijaltaan tietoisesti havaitsematta ja siten nimeämättä. Näiden voimien parissa työskentely on runouden toimialaa.

Mutta kiirehdin asioiden edelle. Meri nousee teoksessa esiin jo toisella sivulla:

Uljaiden kaupunkien kaksoiskierteet nousevat suoraan merestä

ja siellä asuville autuaille hän kirjoittaa selittämättömän ikävän

kuin yön tai lepokauden jolloin heidän lehtivihreänsä vetäytyy

Nimeämätön kaiho tai ikävä on mukana kuvassa tässäkin. Ruumis tietää tosia asioita, jos ei ajatuksen niin kokemuksen kautta.

Ruumis tuntemuksineen on Pauliina Haasjoen kiinnostuksen kohteena Promessassa (2019). Näin:

kaiho kulkee liikkeessä mukana kuin tuuli

Ja melkein heti perään:

Valo muuttaa kuuloa. Lämpö vaikuttaa näköön.

Mosaiikissa kosketetaan kaikkia paloja ja reunoja.

Tätä toimintaa voi Silverin mukaan harjoittaa esimerkiksi seuraavin tavoin:

1. Täyttämällä tilan itse tehdyllä äänellä. 2. Paeten yhdistyen niiden kanssa joiden kanssa ajatteli ettei koskaan. 3. Keksien kieliä joita ei tiedetty olevan. 4. Kylpien vaikutuksissa, kestoissa, avannoissa, yhdistelmissä, asettumalla miten päin vain, järjestellen näin uusia merkkejä. Rajuna, ei tietäen ennalta yhdistelmiä, mitä voisi olla kylmä vesi. 5. Matkien affektien kulkua. Heittelemällä esineitä ja olioita erilaisiin rytmikkäisiin kasoihin ja liikkeisiin. Työntämällä puupinon alas. Heittämällä kiviä mäkeen. Toistaen, matkien. 6. Tanssien selkä niin että se on mitätön pallo. Tanssien vakaasti niin että minä irtoaa nahasta.

Kesätauko. Jatkuu 1. syyskuuta.

Ja melkein lopuksi:

Affektiivisuuteen voi suhtautua niin että on sen meressä, rakkolevämäisesti heilumassa, mutta siihen voi suhtautua myös niin että kusee mereen oloa, tekoa, toimintaa.

Ja vielä:

Aika siinä on hajalla. Epämääräinen jatkuva ruumiillinen kipu ja epämääräinen tunne eivät ole yksilöllisiä piilotettavia, yksin uhriuduttavia ja kärsittäviä möykkyjä. Aika meissä vain yrittää olla erityinen. Affekti osoittaa pois meistä, se on tarmokas työntävä koodi. Vaikutteessa ruumis painaa toista ruumista, ja tämä on aikamatkustamisen ja psykedeelisen ajattelemisen ehto.

Sini Silveri kirjoittaa Tuli&Savussa (nro 96) affekteista:

Ruumiissa affektit ovat näkymätöntä sanatonta toimintaa, jota emme voi täysin analysoida, tutkia, lokeroida emmekä hallita. Kieli ei päde, me vain aktivoidumme. Emme voi olla affektien uutisoijia, affektien runoilijoita. Voi sanoa vain että ”olin tietyssä vireessä” tai että: ”en tiedä”, että: ”ehkä halusin tanssia!”.

Silveri jatkaa:

Affektien huomaamisen avulla me voimme saada tietoa ajasta, itsestämme ja toisistamme; kasasta järjestelmää. Vaikutteet ovat elävää dokumenttia. Puskutraktori. Kun huomaamme, että muutkin ihmiset ovat samoista affekteista, silloin soi. Olemme muiden kanssa ja juttelemme yleisillä kielillä. Affekti heittää toistuvan kaltaiseen tilaan ja luo tyydytystä neuroosi-aikalaisuudessa. Toisto luo ryhmittymistä ja liittymistä muihin olioihin. Oma saavuttamaton fantasia, tuttu, se että on levoton, liikaa ja väsyneen synkkä, ei ole pelkästään omaa ansiota.