Pian edellä kirjoittamani jälkeen tartun Blombergin uuteen kokoelmaan Kaikessa hiljaisuudessa. Käännän esiin ensimmäisen sivun. Teos alkaa:

Maisema,
hiljaisuus; 

hiljaisuuden keskeytyminen 

katsottavaksi

Miten tämän selittäisi? Edellä kerratulla taaksepäin katsomisella oli tarkoitus. Olin selaillut ja lueskellut uutta teosta — hajamielisesti — jo useamman viikon ajan. Näiden viikkojen kuluessa minulle oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen käsitys teoksen tunnelmasta. Tämä käsitys sai minut palaamaan Valokaariin: halusin etsiä varmistusta tunteelle, että kirjoitus ikään kuin jatkuu siitä, mihin kirjoittaja oli päätynyt neljä vuotta aikaisemmin. Mitään konkreettista muistikuvaa tai runonpätkää minulla ei ollut esittää tämän tuntemuksen tueksi. Kiinnitin huomioni Valokaarien maisemaan sattumalta ja intuitiivisesti; se, että sana oli myös uuden teoksen ensimmäinen, oli täydellinen yllätys. ”Todisteet” löytyivät ikään kuin väärässä järjestyksessä.

Kuin eläisi nykyhetkeä pienellä hajamielisellä viiveellä.

Sitaatti on peräisin Blombergin edellisestä kokoelmasta Valokaaria (2015), sen loppupuolelta. Tämä lienee runollinen kokemus, jonka myös muut kuin runoilijat voivat ajoittain tunnistaa — riippumatta siitä, onko kokemukselle minkäänlaista tosiasiallista perustetta. Sitaatti jatkuu:

Syntyy vaihtoehtoinen todellisuusperiaate: kryptoamnesia: unohdamme jonkin muualta kuulemamme ja myöhemmin, toisessa yhteydessä, pidämme sitä tilannekohtaisena oivalluksenamme 

niin kuin valon lisääntyessä maisema etsiytyy lumipeitteen alla menneisyyttä kohti, mutta ilmenee keväänä. 

Ja vähitellen se, mitä ihminen on kuvitellut nähneensä, muuttuu, ja se muuttuu aina vain useammin todeksi.

Tässä saattaa olla lausuttuna jotain runouden luonteesta ja toimintaperiaattesta yleensä.