Tunnelma vaihtuu. Runoihin ilmestyy sanoja kuten maalaiskirkko, kuoron pylväikkö, ukkosen vasama, tuulikello, aarnihauta. Mikä vuosisata tämä on? Jotta aika ja paikka eivät jäisi epäselväksi, yhdessä runossa nekin ilmoitetaan tarkasti: Tuomiojärvi, 27.9.2017. Tämä on Jyväskylää, pari vuotta sitten. On yhtä aikaa järisyttävää ja lohdullista lukea vasta ilmestyneen teoksen sivuilta:

Keskiaika saapui käärmekaulaisina joutsenina
keuhkoissaan mausteita ja uusi tapa tanssia,
nuotioita, kylän kokoisia kieltoja, kimaltelua.

Ja muutamaa riviä myöhemmin:

mutta asutusta halkova virtaus huuruaa
kiertyvän merihirviön hypnoosissa
kuin näköala, jossa mitään ei koskaan tapahtunut 

kiehuisi oman hahmottomuutensa voimasta
ja osoitat kohtia, joihin lumi tarttuu ensin
kuin maisemasta irtoaisi palasia.

Niin, missä ajassa ja paikassa nyt ollaan? Kuin näköala, kuin maisemasta? Kuka sanoo, että perinteisistä runokeinoista olisi luovuttu? (Tässä osastossa kuin-vertaus esiintyy kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä runossa.) Ja taas se maisema, ja taas se lumi!

Pian edellä kirjoittamani jälkeen tartun Blombergin uuteen kokoelmaan Kaikessa hiljaisuudessa. Käännän esiin ensimmäisen sivun. Teos alkaa:

Maisema,
hiljaisuus; 

hiljaisuuden keskeytyminen 

katsottavaksi

Miten tämän selittäisi? Edellä kerratulla taaksepäin katsomisella oli tarkoitus. Olin selaillut ja lueskellut uutta teosta — hajamielisesti — jo useamman viikon ajan. Näiden viikkojen kuluessa minulle oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen käsitys teoksen tunnelmasta. Tämä käsitys sai minut palaamaan Valokaariin: halusin etsiä varmistusta tunteelle, että kirjoitus ikään kuin jatkuu siitä, mihin kirjoittaja oli päätynyt neljä vuotta aikaisemmin. Mitään konkreettista muistikuvaa tai runonpätkää minulla ei ollut esittää tämän tuntemuksen tueksi. Kiinnitin huomioni Valokaarien maisemaan sattumalta ja intuitiivisesti; se, että sana oli myös uuden teoksen ensimmäinen, oli täydellinen yllätys. ”Todisteet” löytyivät ikään kuin väärässä järjestyksessä.

Saara Turusen ja Q-teatterin Medusan huone rikkoo monia sopimuksia. Näytelmä tai sen esitys on melkein pelkkää tilaa ja hiljaisuutta. Syntyy kummakas tunne ja tunnelma, kun sekin vähä mitä sanotaan, sanotaan kaikkea muuta kuin normaalin dialogin keinoin. Huone itsessään on outo, ja manipuloidut mittasuhteet vääristävät tilan ja siinä liikkuvien tai oleskelevien ihmisten kokoa ja suhteita toisiinsa. Ollaan yhtä aikaa tutussa ja vieraassa; ollaan yhtä aikaa sisällä ja ulkona. Huoneen ainut "koriste" on yhdelle seinälle ripustettu meriaiheinen maalaus, kuinkas muuten. Maalauksessa erottuu kaista taivasta ja kuohupäisenä aaltoilevaa merta. Kuvassa ei ole mitään erityistä. Taulu on kuitenkin pystymallinen, eikä vaakasuunnassa esitetty maisema. Ei siis landscape, kuten englannikieliset sanovat, vaan muotokuva eli portrait. Kun näytelmässä meri kuohuu, se kuohuu ihmisessä. Esityksen alkupuolella taulu on aavistuksen verran vinossa; loppupuolella yksi henkilöistä (mies) käy korjaamassa sen asentoa.