Tunnelma vaihtuu. Runoihin ilmestyy sanoja kuten maalaiskirkko, kuoron pylväikkö, ukkosen vasama, tuulikello, aarnihauta. Mikä vuosisata tämä on? Jotta aika ja paikka eivät jäisi epäselväksi, yhdessä runossa nekin ilmoitetaan tarkasti: Tuomiojärvi, 27.9.2017. Tämä on Jyväskylää, pari vuotta sitten. On yhtä aikaa järisyttävää ja lohdullista lukea vasta ilmestyneen teoksen sivuilta:

Keskiaika saapui käärmekaulaisina joutsenina
keuhkoissaan mausteita ja uusi tapa tanssia,
nuotioita, kylän kokoisia kieltoja, kimaltelua.

Ja muutamaa riviä myöhemmin:

mutta asutusta halkova virtaus huuruaa
kiertyvän merihirviön hypnoosissa
kuin näköala, jossa mitään ei koskaan tapahtunut 

kiehuisi oman hahmottomuutensa voimasta
ja osoitat kohtia, joihin lumi tarttuu ensin
kuin maisemasta irtoaisi palasia.

Niin, missä ajassa ja paikassa nyt ollaan? Kuin näköala, kuin maisemasta? Kuka sanoo, että perinteisistä runokeinoista olisi luovuttu? (Tässä osastossa kuin-vertaus esiintyy kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä runossa.) Ja taas se maisema, ja taas se lumi!