Huomaan teoksen sisällysluettelosta, ettei edellä siteeraamani pykäläjakso loppukaneetteineen olekaan osa runoa, vaan osa teoksen loppuun sijoitettua osastoa nimeltä "Jaksoja", osastoa, joka alaotsikkonsa mukaan sisältää "esseitä", vaikka onkin yksi pitkä esseerunojen sarja. Eli täältä ne nykyisetkin esseerunot tulevat! Samoin ajatus kielen "materiaalisuudesta", josta niin kovasti taas puhutaan. Näin kiivailee Takalo-Eskola:

Kysymys ei ole vain siitä mihin kielestä on vaan myös siitä mitä kielelle saa mitä kieleksi tulee, kaikki on aina sisältöä ei tajunnassa voi muuta ollakaan kuin sisältöjä, puhe kielestä materiaalina näkyy yleensä käsitetyn aivan suppeasti ikäänkuin olisi kysymys kielen purkamisesta ja sen käyttömahdollisuuksien tutkimisesta käsitys on yksipuolinen ja mekaaninen onhan kieli mekanismikin mutta kielen rikkaus on syntaksin rikkautta ei tehokkaita sanoja vaan tehokasta sanojen jäsentymistä ei iskusanojen synnyttämiä ehdollisia refleksejä vaan kokemuksen avointa välittymistä kielen ydin on suora ekspressio

Jyväskylästä kotiinvietäväksi jäi Ilkka Juhani Takalo-Eskolan esikoisteos Upottava. Teos ilmestyi erityisherkkänä vuonna 1964, joka merkitsi suomalaisen runouden ensimmäisen poikkitaiteellisen vaiheen alkua. On radikaalia kollaasia ja lineaarisuutta rikkovaa disjunktiota:

maailmanpyy tuomitsee rasvamunkki kakskytviis lierohammas viissenttiä § veisaa § happamaton napa § ihra neiti Nååden taal § Prof Juumo sensuuriin § rippituolissaan Kastro huraa sanoi ei meitä käärmeet pelota meri nöyrä eipä tänään ruostu-Kenedi Itä-Savossa

Tai näin, osastossa nimeltä ”Kieli vetää”, jos ei muuta, niin muistumana siitä, miten monin tavoin meri voi ”tulvia yli”:

Mikä rapu se sellainen rapu on, joka aina maalle nousee, vaikka sen kuinka veteen heittää? Unihan se. Symbolin kuori, symbaali.

Lopussa teos ilmoittaa keinonsa:

Teksteissäni on VIRHEITÄ jotka nekin tulevat useista LÄHTEISTÄ. VAIKUTTEITA olen saanut paljonkin, olen niille melko herkkä.

Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Upottava. Tajo 1964.