Olinko luullut että maailma päättyy siihen pintaan, jolle jalat asettuvat, teos kysyy. Että maailmalla on alkupiste kuin lukujen alku nollassa ja sen jälkeen ääretön nouseminen yhteen suuntaan?

että maapallolla asuminen on asumista pallopinnalla, että pallo on käännetty, se on negatiivisesti itsensä, se on kaikki muu kuin pallo. Että silmät katsoisivat ulos ja silmien takana olisi negatiivinen tila, jokin, mitä ei ole, että ihminen alkaisi kehon pinnalta ja olisi sisältä tyhjä

Merestä on puhetta myös Tiina Lehikoisen runoteoksessa Terra nova, ja miksei olisi, koska uuden maan käsite pitää sisällään myös ajatuksen merestä. Joten ihmekös tuo, että teos aukeaa ensimmäisen kerran sitä pidellessäni sattumoisin sivulta, jossa lukee:

K kirjoitti päiväkirjaa ja merikirjaa, sanoja, jotka kuluivat kuluivat hallitsijoiden käsissä tomuksi 

Vai oliko sivu sittenkään juuri tämä? Ehkä kyseessä oli sivu, jossa sanotaan:

Jokainen ranta on raja, jokainen meri toinen

Kun nyt Rekola on mainittu, muistutetaan mieliin 1972 ilmestynyt kokoelma Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille ja sen toinen runo:



Kun tulee kirkas sunnuntai, olen toivonut koko viikon pieniä tummia hahmoja meren valkealle jäälle. 

Elementit ovat läsnä myös pikku rakkausrunossa:

Kesken kaiken sade

pysähtyy kuuntelemaan

kun hyväilen sinua.

Jää ja iho, pintoja molemmat. Ihminen kaipaa itselleen mahdollisimman ison peilin.

Rajalla kaikki muuttuu.

Kolkka sijoittuu aikaan ja paikkaan, mutta ymmärrys on yhteinen. Juuri näitä mietin. Ensin kuvaillaan asumus:

Nepnepiirien mailla majapaikkaani huone on holvin, pyhätön, kraatterin kaltainen syvä ja korkea huone. Se on kaivettu maahan ja katto ulottuu parin metrin korkeuteen maanpinnasta. Maanpinnan yläpuolinen osuus on rakennettu lasista. Huoneessa tavoittaa samanaikaisesti kellarin, katakombin tai salailuun tarvittavan maanalaisuuden tunteen yhdistettynä korkeakattoisuuden tuomaan avaruuteen. Lattialla on tatamien tapaisia levyjä, joiden päälle on levitetty jostain hienosta langasta kudottu paksu tummakuvioinen matto. Maanpinnan yläpuolella lasisessa kuutiossa on yksi parvimainen kerros, jonka lattiakin on lasia. Lasilattialle voi levittää paksun silkkimaton. Lasiseinät voi myös peittää verhoilla jotka ovat rullalla katonrajassa. Huoneen maanalaiseen osuuteen tuleva valo on karheasti taianomainen, siivilöiden lumoava, iskusta palauttava.

Asiat ovat kerroksisia ja kerroksissa. Maan ja taivaan raja on siirrettävissä ja tulkittavissa. Saumat voivat olla selkeitä tai liukuvia. Toisinaan kerrosten läpi voi nähdä. 

Rimbaud on yksi monista. "Kännisen paatin" (suom. Einari Aaltonen) kuva on tuttu:

Sittemmin olen uinut merien Runoon,
valunut avaruusmaitoon tähtien seuraksi niellen
sinistä vihreää; kalvakka vesiraja hurmaantuen
joskus laskeutuu ajatuksiin, Runoon

Kysymys rajapinnoista koskee tietenkin myös ihmisen ja maailman suhdetta. Tilanteesta ja katsomistavasta riippuu, tekeekö ihminen maailman vai tuleeko maailma ihmiseen. Sanopa se. Kyse ei ole siitä, kumpi vaihtoehto on "oikea". Kiinnostavaa on seutu, jossa toinen muuttuu toiseksi. Filosofi Juha Varto pohtii asiaa taideteoksen kannalta Heideggeriin tukeutuen:

Taideteos luo ympärilleen sellaisen merkitysympäristön, joka laajentaa itse teoksen muuksi ja samalla tuottaa totuuden tässä vastavuoroisessa riippuvuudessa ympäristönsä kanssa. Taideteos on olemassa ilman tavoitetta, mutta sillä on — synnyssä ja merkityksessä — siteet kaikkeen muuhun. Kun puhutaan taiteen totuudesta, tarkoitetaan juuri sitä tapaa, jolla teos on olemassa niissä siteissä, jotka sen luominen on tuottanut.