torstai 28. helmikuuta 2019

Tuon tuosta poimin hyllystä tai pöydältä sattumanvaraisesti valitun kirjan ja katson, miten se vastaa johonkin juuri miettimääni kysymykseen. Yhteys ongleman ja ratkaisun välillä on mielenjohde tai päähänpisto. Toisinaan vastaus löytyy, toisinaan ei. Joskus kirjasta löytyy vastaus ongelmaan, jota en osannut edes odottaa. Runoudessa merkitysketjut ovat usein pitkiä ja monimutkaisia, ja on mahdollista, että ketjun päillä ei näyttäisi olevan mitään tekemistä keskenään. Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan. Juuri nyt käteeni osunut Susan Howen kokoelma That This ja sen keskimmäinen osasto ”Frolic Architecture” sisältää sarjan visuaalisia runoja, jotka on toteutettu leikkaamalla ja liimaamalla muualta löydettyjä tekstejä. Sitä, millä eri tavoin runoilija kohtaa materiaalinsa, Howe kuvaa seuraavasti:

More and more I have the sense of being at a point of absence where crossing centuries may prove to be like crossing languages. Soundwaves. It’s the difference between one stillness and another stillness. Even the ”invisible” scotch tape I recently used when composing ”Frolic Architecture” leaves traces on paper when I run each original sheet through the Canon copier.

Joskus ”tekniikka” tai siinä tapahtuvat vaivihkaiset erot ja muutokset tuovat esiin ”sisältöjä” tai ”merkityksiä”, joita tekijä ei ole pystynyt ennakoimaan eikä hänen edes tarvitse ennakoida. Teippikin jättää jälkiä itsestään, vaikka olisi muuten ”näkymätön”.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Leevi sanoo hienosti, ettei runous voi voi olla poliittista ja juuri siksi se on poliittisesti vaarallista. Näin ilmaistuna ja tiivistettynä virkkeestä jää pois jotain olennaista. Esimerkiksi puhujan merkitsevä katse ja äänenpainot. Pitäisikö joku sana tuosta muuttaa kursiiviksi? Pitäisikö täsmentää ja sanoa poliittisesti sitoutunutta? Tai ilmaista selkeämmin, kenen kannalta runous on poliittisesti vaarallista? Kielirunoutta pidettiin aluksi harmittomana ja nimenomaan epäpoliittisena leikkinä, eikä osattu nähdä sen juuriin menevää radikaalia lähtökohtaa. Iskulauseet ovat helppoja, toisin kuin ajattelun ja luomisen välinettä ravisteleva ja tuulettava runous.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Baseball katoaa teoksesta saman tien, Amerikan äärilaidat Brooklyn ja Kalifornia sen sijaan eivät. Paikannimet kytkeytyvät yhteen monikerroksisen teoksen keskeisistä teemoista. Kylmä sota mutta myös maanjäristysten aiheuttama ydinuhka nousevat esille. Jännittävää toisaalta, että myös Don DeLillon romaanissa Alamaailma baseball ja ydintuhon mahdollisuus liitettiin toisiinsa. Brooklyn Dodgersin ja New York Giantsin välinen ratkaiseva mestaruusottelu pelattiin Manhattanilla lokakuussa 1951 samana päivänä kuin Neuvostoliitto suoritti ensimmäisen ydinkokeensa. Seuraavan päivän New York Times julkaisi uutiset tasaveroisina etusivullaan. Baseball-aiheen klassiseksi muodostunut otsikko peilasi myös toista: ”The Shot Heard ’Round the World”. Transfuturassa yksi irrallinen lause mainitsee keskeiset paikannimet sivumennen, ikään kuin ilmaistakseen läsnäoloa tai paikan kokemusta. Samalla lause puhuu runouden metodista yleensä:
Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan

maanantai 25. helmikuuta 2019

"Uutinen" Dodgersin myynnistä ja muutosta ilmaantuu Transfuturaan täytenä yllätyksenä. Erityistä on varsinkin pohdinta baseballin lajityypillisyydestä. Toisaalta teoksen alkupuolella on laaja osasto, jossa käsitellään typografian historiaa ja kirjasintyyppien "hiljaisuutta". Se, mikä on ilmeistä, on joskus toissijaista. Kirjasin on musta jälki, mutta myös sen rajaama tai sitä ympäröivä tyhjä tila. Veistos on se mitä näkyy ja tavallaan piilossa puseronsa sisällä; mutta puseron voi kääntää myös nurinniskoin niin, että tilasta jossa se on tulee pääasia: "skulpturen då den berättar om rummet".

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Runoilijat käyttävät ja ymmärtävät runoutta kuin äidinkieltään. Sama pätee lukijoihin, ja siksi runouden lukeminen ”toisella kielellä” on kaksinkertaisesti seikkailu. Silti kielet eivät ole keskenään analogisia; ne eivät lankea jäännöksettä toisiinsa. Aina jää jotain vajaaksi, tai yli. Runous on toisaalta poikkeustapaus kielten joukossa. Se on oma kielensä, mutta myös kielten väliin jäävien hukkapalojen operatiivinen alue.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Koskaan ei tiedä, mitä runoudesta löytyy. (Tai miten, mistä ja millaiset aiheet ja tekstit päätyvät baseballensyklopediaani.) Huomioni kiinnittyy sanaan ”punkter” ja sitä seuraavaan litaniaan ”ögönblick, siffror, analoga enheter”. Ruotsini haparoi, enkä osaa heti päättää, mitä tässä tarkoitetaan ”pisteillä” (erotuksena esimerkiksi sanasta ”siffror”, jolla viitataan ”numeroihin” tai ”lukuihin”). ”Punkt” voi olla konkreettinen tai abstrakti. ”Analoga enheter” tulee sekin lajin ulkopuolelta, mutta selittää sen olemusta. Eli intuitioni ja ymmärrykseni baseballista sanovat, että Högström ja minä olemme samoilla jäljillä: baseball on poeettista. Marianne Moore runossaan ”Baseball and Writing”:

Fanaticism? No. Writing is exciting
and baseball is like writing.
  You can never tell with either
     how it will go
     or what you will do

perjantai 22. helmikuuta 2019

Runoudesta ei koskaan tiedä. Kotona Helsingissä postin joukosta erottuu kirjakaupan paketti. Paketissa Martin Högströmin vuonna 2005 ilmestynyt kokoelma Transfutura. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Silmäni osuvat oikeanpuoleisen sivun alalaitaan. Siinä lukee:
1957 säljs baseballaget Brooklyn Dodgers till Los Angeles; laget lämnar Brooklyn och byter namn

baseball består av punkter, ögonblick, siffror, analoga enheter, innings, batting records, scoreboards

när Brooklyn Dodgers försvinner från Brooklyn fryser den amerikanska tiden: klockan stannar och vänder åter i ett tidens homerun
Koskaan ei tiedä, mitä runoudesta löytyy, ja millaiset aiheet ja tekstit päätyvät baseball-ensyklopediaani.

torstai 21. helmikuuta 2019

Kertomus kytköksistä, joilla "kaikki tämä elonkirjo" voisi olla selitettävissä, selvästi kiinnostaa Tennilää. Seuraa katkelma, joka valaisee Tennilän käsitystä kielestä ja varmaan siitäkin, miksi hän on päätynyt toimimaan runoilijana:
Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavalla noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkitysten kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.
Puhuessaan kielestä Tennilä tulee puhuneeksi niin ikään runoudesta:
Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla "Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti. "Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!" Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta." Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:

Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?

tiistai 19. helmikuuta 2019

Muutettavat muuntaen: Runoutta lukiessa ei täsmälleen tiedä, lukeeko faktaa vai fiktiota. Runous ei asetu johonkin kohtaan faktan ja fiktion muodostamalle ”janalle”, eikä se ole niiden muodostaman kolmion yksi kärki. Se on ihan oma erillinen kategoriansa, jolla asioita luokitellaan ja käsitellään. Sillä ei ole faktan ”vastuullisuutta”, muttei myöskään fiktion ”vastuuttomuutta”. Runous ei ole sen sisältämien tai kuvaamien seikkojen summa, vaan esitystapaa luonnehtiva rakenteellinen tai metodinen periaate. Runous ei säädä; runous ehdottaa. Runous on tila.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Elävän kirjallisuuden festivaali Tampereella. Tilaisuus kuunnella ensin Kristian Blombergin puhetta ja luentaa ja myöhemmin Stina Saaren lausuntaa lavalla. Proosarunon käytöstä kysyttäessä edellinen muistutti Pauliina Haasjoen luonnehdinnasta: proosaruno lainaa proosasta ja runoudesta, mutta on vapaa molempien rajoituksista. Saarikaan ei esiintyessään lue, muttei myöskään laula. Esitys on molempia, eikä kumpaakaan.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Mirin hakusanoissa huomiota kiinnittää sana ”aavikkovernissa”. Kuten käy ilmi, Pegtymel-joen laakson aavikkoverinssaan raaputetuissa kalliopiirroksissa ”tapaamme kymmenisen sentin korkuisia hahmoja”, olioita, jotka ovat ”selkeästi olleet kaltaistensa joukossa oivallisia, piripintaan pimeäähohtavaa viisautta”. Oliot ”ovat” viisautta? Ehkä niinkin. Tärkeämpää seuraa:
Toisin kuin epäillään, kuvat eivät esitä shamaaneja, eläinihmisiä tai pyrkimyksiä mihin hyvänsä tajunnanlaajennuksiin. Nämä olennot ovat esiäitejämme ja -isiämme, joiden trepinaatio on onnistunut poikkeuksellisen täydelleen. Pegtymelin kuvakentältä saatujen vihjeiden perusteella olemme punoneet suuria suuria kolmesta kahdeksaan metrisiä hahmoja. Pajut punotaan (menetelmä: kaaospunonta) lähes tuoreeltaan ja niiden leikatut pinnat kaivetaan maahan. Näin saadaan kolmena vuodenaikana versovat patsaita, jotka muodostavat elävän kolmiulotteisen ikono-staasin. Erityisesti pajulinnut, kerttuset ja jyrsijät tulevat pesimään patsaiden sisään. Linnunpesät kerätään ja valmistetaan ruoaksi, ja kehitelmissä on tapoja niiden säilymiseksi yli talven. Patsaita käytetään rankojen prototyyppeinä.
Versovat patsaita. Pesimään patsaiden sisään. Valmistetaan ruoaksi. Kaaospunonta. Kokonaisvaltaisen poetiikan kuvausta, sanon ma.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Tuomisina Jyväskylästä kulkee mukana Antti Salmisen Lomonosovin moottorin jatko-osa Mir. Lukemisen aloittaminen lopun asiasanastosta (Index fungorum) kelpaa siinä missä joku toinenkin tapa. T-kirjaimen kohdalla luetellaan ”Tosiasiat”, joita on ”neljä erilaista”. Kyseessä on otsikon sanoin Faktantarkistuslista, oranssi post-it-lappu. Siinä lukee:
Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä: 
1) Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla. 
2) Itiöemä on ilmentymä ja väline. 
3) Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin. 
4) Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.
Miettiä sopii, mihin kaikkeen nämä ”faktat” pätevät. ”Elegantimpi tapa elää” kuulostaa kepeältä filosofialta, mutta siinä on outoa poeettista hohtoa. Toisaalta sanalla ”eleganssi” voidaan viitata esimerkiksi tieteellisen esityksen yksinkertaisuuteen ja täsmällisyyteen. Yhtä kaikki kuvaus pätee Salmisen proosaan ja tekee siitä runoutta. Nämä neljä voisivat olla runollisia tosiasioita.

Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Huomaan teoksen sisällysluettelosta, ettei edellä siteeraamani pykäläjakso loppukaneetteineen olekaan osa runoa, vaan osa teoksen loppuun sijoitettua osastoa nimeltä "Jaksoja", osastoa, joka alaotsikkonsa mukaan sisältää "esseitä", vaikka onkin yksi pitkä esseerunojen sarja. Eli täältä ne nykyisetkin esseerunot tulevat! Samoin ajatus kielen "materiaalisuudesta", josta niin kovasti taas puhutaan. Näin kiivailee Takalo-Eskola:
Kysymys ei ole vain siitä mihin kielestä on vaan myös siitä mitä kielelle saa mitä kieleksi tulee, kaikki on aina sisältöä ei tajunnassa voi muuta ollakaan kuin sisältöjä, puhe kielestä materiaalina näkyy yleensä käsitetyn aivan suppeasti ikäänkuin olisi kysymys kielen purkamisesta ja sen käyttömahdollisuuksien tutkimisesta käsitys on yksipuolinen ja mekaaninen onhan kieli mekanismikin mutta kielen rikkaus on syntaksin rikkautta ei tehokkaita sanoja vaan tehokasta sanojen jäsentymistä ei iskusanojen synnyttämiä ehdollisia refleksejä vaan kokemuksen avointa välittymistä kielen ydin on suora ekspressio

torstai 14. helmikuuta 2019

Jyväskylästä kotiinvietäväksi jäi Ilkka Juhani Takalo-Eskolan esikoisteos Upottava. Teos ilmestyi erityisherkkänä vuonna 1964, joka merkitsi suomalaisen runouden ensimmäisen poikkitaiteellisen vaiheen alkua. On radikaalia kollaasia ja lineaarisuutta rikkovaa disjunktiota:

maailmanpyy tuomitsee rasvamunkki kakskytviis lierohammas viissenttiä § veisaa § happamaton napa § ihra neiti Nååden taal § Prof Juumo sensuuriin § rippituolissaan Kastro huraa sanoi ei meitä käärmeet pelota meri nöyrä eipä tänään ruostu-Kenedi Itä-Savossa

Tai näin, osastossa nimeltä ”Kieli vetää”, jos ei muuta, niin muistumana siitä, miten monin tavoin meri voi ”tulvia yli”:

Mikä rapu se sellainen rapu on, joka aina maalle nousee, vaikka sen kuinka veteen heittää? Unihan se. Symbolin kuori, symbaali.

Lopussa teos ilmoittaa keinonsa:

Teksteissäni on VIRHEITÄ jotka nekin tulevat useista LÄHTEISTÄ. VAIKUTTEITA olen saanut paljonkin, olen niille melko herkkä.
Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Upottava. Tajo 1964.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

On loputon hetkeksikään taukoamaton heti 
Näin päättyy eräs sivu Pekkasen kokoelmassa. Rivin viimeisen sanan tilalle pyrkii vaistomaisesti vaihtamaan sanan "nykyhetki". Onneksi ei voi, eikä tarvitse. Sanat ovat täynnä latausta, mutta niiden täsmällistä tarkoitusta ei aina tavoita, eikä ole tarkoituskaan tavoittaa. Kieli pysyy elävänä, kun se huojuu ja pysyy liikkeessä. Runon "hetkeksikään taukoamaton heti" on juuri sellainen yksityiskohta tai ajatus, joka muuttaa muotoaan silmissä ja mielessä. "Heti" ei kirkastu yhdeksi tarkkarajaiseksi merkitykseksi, vaan karkaa liukkaasti ajatuksen otteesta. Se on adverbi eli seikkasana, joka ilmaisee tyypillisesti aikaa, paikkaa, tapaa, syytä tai keinoa. Seikkasana! Ei siis juuri nyt, mutta heti! Tapa on yhtä aikaa kärsimätön ja meditatiivisesti läsnäoleva. Sana voisi selittää lavarunouden suosiota. Se kuvaa ajatusta hetkellisestä välittömyydestä, mutta myös ajallis-tilallista tunnelmaa, jossa runo luetaan ääneen. Heti!

tiistai 12. helmikuuta 2019

Ääneen luettaessa runouden aikaansaama läsnäolon tunne ilmenee eri tavoin. Jännitys tiivistyy ja ilma muuttuu käsin kosketeltavaksi. Hengitys pysähtyy ja alkaa kulkea yhtäaikaisesti. Aika on tilaan nähden toissijaista. Maassa käy niin kuin Venuksessa: yhtäkkiä sen päivä onkin pitempi kuin sen vuosi. Runous sisältää ja synnyttää miettimisen aiheita, toisaalta siinä on enemmän kyse ajatuksille varatun tilan avautumisesta kuin tilaa täyttävästä sisällöstä. Runous heittää pois vanhaa ja tarpeetonta ja luo tilaa uudelle. Kun jokin vaihtaa paikkaa tai se siirretään osaksi uutta ympäristöä, sen merkitys muuttuu. Kuten Kärhen takakannessa sanotaan: Ametistikaivoksessa nostetaan ametisteja maan alta maan päälle.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Taideteoksen kuvailu on tärkeämpi osa kritiikkiä kuin äkkiarvaten luulisi. Useimmiten riittää likimainen huomio runon muodosta ja rakenteesta; sisällöstä selviää referoimalla ja tarkoin siteeraamalla. Kuvailu kannattaa ottaa välineeksi myös tavanomaisessa luennassa. Jos tarkkakaan lukeminen ja luetun pohdiskelu ei tunnu riittävän, teoksen muodon ja sisällön kuvailu auttaa eteenpäin. Huolellisella kuvailulla teoksesta saa enemmän irti, ja kuin huomaamatta se muuttuu tulkinnaksi. Kuvailu on tulkintaa. Mutta kuten edellä on nähty, on tilanteita, joissa kuvailu ei millään tahdo luonnistua. Kuvailu edellyttää viitseliäisyyttä ja hyvää tahtoa, mutta myös taitoa ja erityiskykyjä. Pätevä kuvailu on taitolaji.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Hellgrenin lisäksi kotimaisia luovan kuvakiellon mukaisia tekstejä ovat julkaisseet muun muassa Osmo Jokinen ja Kari Aronpuro. Jokisen runoteos Nollapiste (1964) koostuu pääosin tyhjistä sivuista ja epälukuisesta joukosta mustia "pisteitä". Teos kieltäytyy olemasta sisältöä tai luovuttamasta sitä. Aronpuron kollaasiromaani Aperitiff — avoin kaupunki (1965) sisältää sivun, jossa esiintyy pelkkä musta suorakaide. Aronpuron oma selitys mustalle sivulle on kiintoisa: sen oli tarkoitus kuvata silloisesta arkisesta kopiointikäytöstä tuttua kalkeeri- eli hiilipaperia. Kalkeerin avulla kuiteista, lomakkeista ja muista tärkeistä dokumenteista teetettiin identtinen tosite. Mikko Keskisen pohdintaa Aperitiffin mustasta suorakaiteesta kannattaa siteerata laajasti:
Teknologiana hiilipaperi edustaa ratkaisua, jossa kopio syntyy samoilla liikkeillä ja samanaikaisesti kuin alkuperäinenkin, eli kynän piirrot tai kirjoituskoneen lyönnit siirtyvät jälkinä päällimmäisen paperin lisäksi sen alla olevaan materiaaliin. Toinen, teknologisesti vaativampi ratkaisu on kopioida kokonainen valmis sivu, kuten tapahtuu erilaisissa kopiokoneissa. Aperitiffin suorakaiteen mustuudessa ovat näkyvissä molemmat teknologiat, sekä hiilipaperin kopioiva pinta että valokopioitu ja painettu kuva siitä. Mutta musta on enemmän kuin mykkänä odottava kirjoituksen välitysaine, niin kuin tyhjä sivu voi olla muutakin kuin merkkien puuttumista. Sivun koko tekstikentän suuruinen musta palkki assosioituu helposti moniin nimenomaan kirjoitukseen liittyviin merkityksiin. Mustan suorakulmion alla voi otaksua olevan sensuroitua, peitettyä tekstiä. Toisaalta, ainakin digitaalista kautta edeltäneen sanomalehden käytänteissä, musta palkki nimenomaan kieli kirjoituksen puuttumisesta; taitossa sivulle jäänyttä tyhjää kohtaa ei katsottu hyvällä, joten se täytettiin pelkällä painovärillä, ilman kielellistä sisältöä. Mutta musta alue voi syntyä myös juuri kirjoituksen ylenpalttisuudesta. Moneen kertaan käytetty hiilipaperi tai kirjoituskoneen värinauha muuttuu yhteen sulautuneiden kirjainmerkkien monokromaattiseksi tai oikeastaan akromaattiseksi massaksi, ”pelkäksi” mustaksi väriksi. Kirjoituksesta syntyy kirjoituksen materian kuva. Hiilipaperi mahdollistaa kirjoitusjälkien tuottamisen ja samanaikaisen kopioimisen faksimileksi. Hiilipinta myös kätkee sivulta itse kirjoituksen poissaolon tai peittää sen läsnäolon. Kaikki tämä sisältyy Aperitiffin mustaan suorakulmioon. Ja vielä: eikö se salli ja monista myös tulkintoja itsensä merkityksistä, kun lukijat kerta toisensa jälkeen yrittävät löytää selityksen mustalle mysteerille?
Mikko Keskinen: "Kirjoituksen näköiset kuvat eli Aperitiffin tekstifaksimilet", teoksessa Avoin Aperitiff — Kirjoituksia Kari Aronpuron kollaasiromaanista Aperitiff — avoin kaupunki. Toim. Mikko Keskinen, Juri Joensuu, Laura Piippo ja Anna Helle. Tampere University Press, 2018.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Festivaalin ytimessä on kuudelle sivulle levittäytyvä yhtenäinen runo, nimeltään "Mustan kirjaimen juhla". Myös siinä teksti kulkeutuu marginaalien yli sivun reunaan asti ja leikkuuvarasta johtuen aavistuksen verran reunan ylikin. Runo on siis yhtä aikaa näkyvä ja osaksi näkymätön. Ilmiasuun vaikuttaa myös se, että teksti on ladottu leipätekstistä poikkeavalla tekstityypillä ja sen fonttikoko on jonkin verran muualla esiintyvää suurempi. Kokovaikutelmaa kasvattaa se, että koko teksti on ladottu versaalilla. Tulos näyttää "antiikin Rooman aikuiselta", "kiveen hakatulta". Käsitystä muuttaa runon viimeinen, harmaalla ladottu rivi, jonka vuoksi "ikuiseksi" luultu teksti näyttäisi haihtuvan ilmaan. Onko kyseessä omaperäinen, tekstin piiriin siirretty versio kuvakiellosta? Ikonoklasmi eli kuvakielto äärimmäisessä muodossaan kieltää kokonaan kuvien tekemisen tai esimerkiksi Jahven nimen lausumisen, sen sijaan "luova" kuvakielto, jossa kuvien tuhoamisen tai sanojen kieltämisen sijaan pohditaan representaatiosta kieltäytyvän kuvan tai tekstin mahdollisuutta. Tällaista Theodor Adornon hahmottelemaa "mustaa estetiikkaa" edustavat esimerkiksi Kasimir Malevitšin Musta neliö ja Barnett Newmanin mustat maalaukset. Tekstin ja kuvan välisellä harmaalla alueella liikkuu Jan Hellgrenin teos Mistä käytämme nimeä " " (2008), joka koostuu pois pyyhityistä teksteistä ja toteuttaa "kiellon" ajatusta otsikkoaan myöten. Raution kokoelma päättyy avausrunon tavoin jälleen kuvan ja tekstin liittoon, ilman että viimeisen sivun "runo" olisi puhtaasti kumpaakaan. Sivun poikki kulkee noin sentin paksuinen tai levyinen kaistale tai "kuvarevinnäinen", joka pystyyn käännettynä näyttäisi koostuvan melkein luettavista kirjainmerkeistä ja symboleista tai niiden osasista. Jälleen sopii kysyä, onko kyseessä kuva vai teksti. Ei teksti, koska siitä ei saa lukemalla selvää; ja kuvakin ainoastaan siinä mielessä, että se näyttäisi esittävän jotain tekstin kaltaista. Ehkei kuva eikä teksti, sillä teoksen sisällysluettelo kieltää sen olemassaolon.

torstai 7. helmikuuta 2019

Mistä tietää, mistä teos lopulta alkaa? Pyrimme etsimään painavia sanoja nimenomaan teoksen alusta ja siteeraamme niitä hanakasti, aivan kuin nämä sanat merkitsisivät myös tulevaa ja löisivät sille vähintäänkin sävyä ja tunnelmaa luovan akordin. Festivaali leikittelee ajatuksella. Ensimmäiset neljä sivua on nimittäin numeroitu takaperin, minkä seurauksena teoksen alkupään sivut 3, 2 ja 1 sisältävät pelkkää tyhjää eli "hiljaisuutta", ja näin ollen teoksen avaavan "puheen" sivunumero on perverssisti 4. Haluaisin ymmärtää, että kyseessä on enemmän kuin vitsi. Ehkä onkin, koska sivujen numeroinnissa on hienovaraista huojuntaa pitkin matkaa, ei kuitenkaan sivujen järjestyksen vaan tekstien täsmällisen sijainnin kannalta. Mitä on tapahtumassa? Rivit katoavat, ja tekstit eivät ole aina siellä, missä niiden "pitäisi" olla. Teos ei todellakaan ole sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Runous on yhtä aikaa monimutkaista ja pienestä kiinni. Juha Raution kokoelman avaa visuaalis-konkreettinen runo, jonka tekstisisältöön ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos se tulisi vastaan jossakin toisessa yhteydessä. Kuvaillaanpa. Sivulla näkyy tekstiä, josta on vaikea sanoa, onko teksti itsessään ladelmaa vai "kuva ladelmasta". Eroa on vaikea tehdä siksikin, että teksti leviää ulos palstalta aina sivun reunaan asti (se ei näin ollen pysy edes marginaalien sisällä). "Tekstin" tai "kuvan" alle sijoitetussa loppukaneetissa sanotaan, että kyseessä on "tuntemattoman tekijän" kirjoittama "juhlapuhe 1900—2000-luvulta", ja sen perään on lisätty sulkumerkkien sisään sana "Eurooppa". Itse puhe tai oikeammin sanoen puheen alku sisältää tilaisuuden kuulijoille suunnattuja mutta Raution teoksen lukijalle merkityksettömiä fraaseja ja tiedonmurusia ainakin nykylukijan kannalta turhanpäiväisistä aiheista. Kiintoisaksi "runon" tekee se, että puheen käsikirjoitus on kaikesta päättäen tulostettu ensin kahteen kertaan, minkä jälkeen monisteet on halkaistu pystysuunnassa keskeltä kahtia, muttei täsmälleen samasta kohdasta. Tämän jälkeen eri paperiliuskoista peräisin olevat puoliskot on liitetty toisiinsa siten, että paperin vasen puoli on sijoitettu oikealle ja oikea puoli vasemmalle; kaiken lisäksi tekstipuoliskojen rivitykset osuvat keskenään limittäin. Tuloksena on katkelma paperille kirjoitetusta puheesta, jonka lukeminen onnistuu vain suurin ponnistuksin, mutta jonka lukemisessa sinänsä ei ole mitään mieltä. Tuliko selväksi? Teos on tekona jännittävä. "Runo" vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta tullakseen kuvailluksi se edellyttää miltei mahdottomia ponnistuksia. Sopii kysyä, onko ponnistuksissa mitään järkeä. Toisaalta kutkuttaa ajatella ponnistelun implikaatioita. Mitä merkitsee, että jonkin niin "mitättömän" asian kuvailu on näin kertakaikkisen monimutkaista? Toisaalta miksi selittää tai kuvailla sanallisesti (tekstiä tai runoa), kun olisi voinut näyttää (kuvan)? Avausruno ei ole ainut esimerkki tekstin ja kuvan välimaastoon sijoittuvista teosmuodoista. Kokoelmassa on runoja, joissa painomuste alkaa rivi riviltä vaalentua kadotakseen lopulta kokonaan. Niin, vai onko katoaminen kuviteltua? Jos tekstiä ei ole tai se on haalennut näkymättömiin, mistä tiedämme, onko se alun alkaenkaan ollut olemassa?
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Solveig Daugaard, Gertrude Steinin tutkija, sanoo seuranneensa pitkään Cia Rinteen tekemisiä: I have heard her readings and sound compositions and repeatedly returned to the visual joy of reading her exclusive poetry books. Virkkeen loppuosa on merkitsevä ja kannattaa toistaa: Rinteen kirjojen lukeminen tuottaa visuaalista iloa. Näin on. Visuaalisuus Rinteen runoissa on poikkeuksellisella tavalla sekä keino että päämäärä. (Sama koskee runojen ääneen luettuja tai esitettyjä versioita.) Visuaalisuus ei ole yhtä kuin joukko typograafisia ratkaisuja, jotka palvelevat tekstiä tai edesauttavat tekstisisällön "välittymistä". Runo ei myöskään ole "kuva", jota vain katsellaan. Se on olio, jolla on kaikki nämä (tekstuaaliset, visuaaliset, auditiiviset) ominaisuudet. Runojen tekstiä on mahdollista siteerata, mutta tekstissä ei ole kaikki. Runot täytyy nähdä sillä tavoin kuin ne on kirjoihin painettu, tai kuulla runoilijan itsensä esittäminä. Uusimmassa kokoelmassa mukaan on liitettävä tuntoaisti, sillä Sentences on karheine päälipintoineen eriomaisen taktiilinen teos. Kokonaisvaltaista kokemusta lisää kannen melkein kaiken valon itseensä imevä tummansininen väri. Valon "puute" tekee kirjaesineestä melkein aineettoman.
Cia Rinne: Sentences. Förlaget Gestus 2019.

Poetry and Gesture – Two recent artist’s books gesturing into ambient space: ikkööhäik – I’m ok and Sentences

maanantai 4. helmikuuta 2019

Tapio varoo mystifioimasta rytmiä; silti hänellä on houkutus ”sanoa jotain hullua runoudesta”. Tapio suosii käsitystä, jonka mukaan rytmin etymologia johtaa kreikan virtaamista tarkoittavaan sanaan. Seuraa ”kaunis metafora”: rytmi on virtaamista, mitta mittaamista. Tähän johtopäätöksen häntä auttavat kielitieteilijä ja semiootikko Émile Benveniste ja filosofi ja runoilija Henri Meschonnici. Tulos on vaikuttava:
Meschonnicin-Benevenisten diskurssipainotteisessa teoriassa keskeistä ei ole pelkästään sanotun merkityssisältö vaan aivan kaikki, mitä kielessä tapahtuu silloin, kun sitä käytetään viestimiseen. Pelikenttä alkaa näyttää toisenlaiselta: kiinnostavaa ei ole pallon liike (ikään kukin pallo liikkuisi itsenäisesti ja pelaajat vain seuraisivat sitä), vaan kaikkien pelaajien asennot ja liikkeet, heidän suhteensa palloon, pelikenttään ja toisiinsa, sekä hurraava yleisö eräänlaisena pelin historiaan juurrutettuna arvonantajana. Näin saadaan kuva monipuolisista elementeistä rakentuneesta diskurssista, joka ei ole vailla sisäisiä ristiriitoja, mutta on tarkastelukulmasta riippuen enemmän tai vähemmän koherentti. Rytmi — atomistiseen alkuperäänsä palautettuna — on näitä osia summaava yleiskäsite. Se määräytyy kaiken sen kautta, mitä kentällä tapahtuu, eikä mikään ole siitä erillinen. Se on kaikkien merkitsijöiden merkitsijä sekä paljon muutakin, sillä se näyttää, ettei kielenkäyttö, diskurssi, koostu pelkästään rationaalisesti suoritetusta merkitsijöiden valitsemisesta ja järjestelemisestä.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Pauli Tapio kirjoittaa Nuoressa Voimassa ( 5-6/18) otsikolla "Huomioita rytmin sumeudesta ja ihanuudesta". Mitä rytmi on – muotoa, sisältöä vai vähän kumpaakin – Tapio kysyy, ja kuinka ollakaan hänen vastauksessaan esiintyvät tutut elementit: "Yksi mahdollinen (eri lähteistä koottu, osin improvisoitu) rytmin mytofilosofia on tällainen: kielen perusta on runous ja rytmi on runouden perusta. Rytmin juuret ovat luonnossa ja ihmisen ruumiissa: auringonkierto ja veden aallot, kävely ja hengitys ovat esirytmejä, joiden varaan perustuu kykymme kokea maailma ja itsemme yhtenäisinä, ajallisina jatkumoina. Esteettisen rytmin juuret ovat primitiivisten ihmisapinayhteisöjen pyrkimyksessä hallita ruumista ja luonnonilmiöitä matkimalla ja vahvistamalla näitä esirytmejä. Metsästysonnea voi edistää tanssimalla kuin saalistettava eläin. Maa antaa satoa, jos liikumme sen pinnalla kuin sade. Kykenemme hallitsemaan omia ja toistemme mieliä, jos vahvistamme hengitystä supistamalla kurkunpäätämme jonkin yhteisen tahdin mukaisesti. Näin tuotamme ääntä, ja kun vuosikymmentuhansien saatossa opimme säätelemään äänen korkeutta ja väriä sekä hallitsemaan sen virtausta konsonantein, syntyy kieli. Kielen alkuperä on siis itsen ilmeisemisessa ja toisen lumoamisessa, invokaatiossa: runoudessa."

lauantai 2. helmikuuta 2019

Poutiainen selittää teoksensa nimen toisen luvun alussa – ja juu, se tulee juuri siitä, mistä sen kuvitteleekin tulevan. Ensimmäisen luvun päätteeksi kirjoittaja on siteerannut Baudelairea ja tämän luetteloa asioista, jotka herättävät hänessä "kuilun tunteen". Poutiainen kirjoittaa: "Baudelairen listaan voidaan lisätä vielä rukouksen kuilu. Tämän rukouksen:
Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Moni  muistaa lapsuudestaan tämän iltarukouksen ja sen painajaismaisen muunnoksen. Jos sijaltain en nousisi. Jos sijaltainen nousisi. Sillä samalla hetkellä, jolloin rukous lausuttiin ja kuultiin väärin, siitä tuli loitsu." Seuraa pitkä, kirjan mittainen pohdinta kaksoisolennon teemasta: "Kaksoisolento on sitä, että jotain, mitä on yksi, onkin kaksi." Poutiainen luettelee esimerkkejä: Kovaljovin nenä elää omaa elämäänsä lakkaamatta kuitenkaan olemasta kollegioasessori Kovaljovin nenä. William Wilson tulee identtiseksi toisen William Wilsonin kanssa lakkaamatta olemasta erillinen William Wilson. Jne.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Toisinaan asiat tapahtuvat tiivistetysti, lyhyen ajan sisällä ja vain parin korttelin päässä toisistaan. Camilla Edström Ödemarkin näyttely galleria Sinnessä on nimeltään Infinite Cycle/Nothing Beyond. Esitteessä puhutaan algoritmeista, noista ihmeolioista, joista ei tiedä, ovatko ne aikamme suurin kirous vai autuus. Toisaalta algoritmit muistuttavat runoja, ainakin siinä mielessä, että silloinkin kun luulemme lukevamme runoja, ne lukevatkin meitä. Parin kulman takana Heinon galleriassa Mika Karhun muotokuvat toimivat hiukan samalla periaatteella. Useiden kuvien kaksoisvalotus synnyttää tunteen, että kuvissa esiintyvät tutut hahmot, kuten Franz Kafka, Paul Celan, Zygmund Bauman ja Anna Ahmatova, tarkkaillevat katsojaa eikä päinvastoin. Muutaman oven päässä sijaitsevasta kirjakaupasta etsin yhtä mutta löydän toisen. Hannu Poutiaisen kirjan nimi on Sijaltainen eli kaksoisolennon käsikirja (2017). Sisällysluettelossa mainitaan ainakin Borges, Harms, Baudelaire ja Goethe. Mistä on kysymys? Täytyypä ottaa selvää.