Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.