Istuudun alas suorittamaan päivän työni. Tartun lähimpään runokirjaan, joka sattuu olemaan Tuija Välipakan kokoelma Uutisia! Avaan teoksen sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla lukee: asumme meressä, koko planeetta on meri. Muutamaa riviä myöhemmin todetaan: sormenjälkien lisäksi / täysin yksilöllisiä ovat kielenjäljet. Aukeaman oikeanpuoleiselta sivulta alkaa uusi runo, jossa kehotetaan: lue tämä ääneen. Teksti jatkuu: sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi. En osaa väittää puolesta enkä vastaan. Mutta kääntyipä mihin suuntaan tahansa, runot tuntuvat käsittelevän muutamia yhteisiä aiheita. Niitä ovat kaikkialle ulottuva meri, jäljet, muisti.
Tuija Välipakka: Uutisia! Siltala 2018.

Higginsin kirjassa pohditaan kuviorunouden ja visuaalisen runouden suhdetta ja esitetään sellainenkin vaihtoehto, että kuviorunous olisi visuaalisen runouden yläkategoria eikä toisinpäin. Perusteena se, että visuaalinen runous sisältää vain visuaalisia "kuvioita", kun taas kuviorunouden piiriin voidaan lukea esimerkiksi äänirunous ja muut kuuloaistiin perustuvia "kuvioita" hyödyntävät runot. Määrittelyn suohon voi upota loputtomasti. Kiintoisaa ei välttämättä ole, nukkuvatko värittömät vihreät ajatukset raivoisasti vai eivät, vaan se miltä sanat silmissämme näyttävät tai korvissamme kuulostavat ja miten me ne tulkitsemme.