Merleau-Pontyn tutkielma Cézannesta on kiinnostavaa minkä tahansa taiteenlajin kannalta. Cézannen taiteessa kaikki lähtee siveltimenvedosta. Jokaisen siveltimenvedon on täytettävä ääretön määrä vaatimuksia, ja siksi Cézanne mietiskeli yhtä siveltimenvetoa joskus kokonaisen tunnin. Yhteen eleeseen satsattiin kaikki: siihen oli sisällytettävä ilma, valo, kohde, taso, luonne, piirros ja tyyli. Merleau-Ponty kirjoittaa: ”Olemassa olevan ilmaiseminen on loputon tehtävä.”

Pakko lainata tähän Vedenpeiton mottositaattia, koska mielestäni se kertoo sekä Särkiön aiheesta että hänen metodistaan:

Kun näen syvän veden läpi uima-altaan pohjalaatat, en näe niitä vedestä ja heijastuksista huolimatta vaan nimenomaan niiden läpi ja välityksellä. Jos noita vääristymiä ei olisi, jos ei olisi auringon tekemää raidoitusta, jos näkisin laattojen geometrian ilmman tuota lihallisuutta, lakkaisin näkemästä ne sellaisina kuin ne ovat ja siellä missä ne ovat, nimittäin kauempana kuin mikään paikannettavissa oleva paikka. Itse vedestä, vedellisestä voimasta, siirappimaisesta ja peilailevasta elementistä ei voi sanoa, että se on tilassa: se ei ole muualla, mutta se ei ole uima-altaassakaan. Se asuu siinä, se aineellistuu siinä, mutta allas ei sisällä sitä, ja jos nostan silmäni sypressien seinämään jolla heijastusten verkko päilyy, minun on myönnettävä, että vesi vierailee sielläkin tai ainakin lähettää sinne aktiivisen ja eläväisen olemuksensa (suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila).

Todellisuus puuttuu jälleen asiaan. Aamulla löydän puhelimestani artikkelin keksinnöstä, joka ”poistaa veden veden alla otetuista valokuvista”. Ilmaisu on vähän hassu, mutta pidän sen konkretiasta. Ilman ja veden valoa läpäisevät ja valoa taittavat partikkelit eroavat toisistaan, ja tämä vaikuttaa siihen, miltä esineet ja värit niiden läpi kuvattuna näyttävät. Nyt kehitetty algoritmi "poistaa" eroavaisuudet ja laskee arvot uusiksi pikseli pikseliltä, ja tämän ansiosta veden alla otetut kuvat näyttävät siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. (Artikkeli ei sitä sano, mutta kaiken järjen mukaan algoritmin voisi kääntää myös toisinpäin, siis niin että ilmassa otetun valokuvan saisi näyttämään veden alla otetulta.) Keksintö perustuu fysiikan ja tietotekniikan soveltamiseen, mutta sen idean takana voisi olla Merleau-Ponty.

Yhtä hyvin kuin vedestä tässä voisi olla puhe runoudesta. Runous itsessään on materiaa mutta myös materiaalia muokkaava työkalu. Eikä tässä kaikki. Runouden rakenne ja muoto kuuluvat sen sisältöön. Se säilöö, välittää, ruokkii. Sen rajat ovat epäselvät: on mahdoton sanoa, mistä runous alkaa ja mihin se päättyy, tai missä kulkee erillisten runojen raja. Runous kiertää ja omaksuu erilaisia olomuotoja. Ei ole yllätys, että teoksen yhtenä kummina on juuri Merleau-Ponty. Tämä kaikki on kuvailtu ja näytetty Vedenpeitossa.

Luen lehdestä arvion Auli Särkiön kokoelmasta Vedenpeitto (2019). Kritiikissä lainataan kokoelman mottositaattia. Sitaatti on peräisin Maurice Merleau-Pontylta, tekstistä joka sisältyy suomennosvalikoimaan Filosofisia kirjoituksia (2012). Miten on? Jos olen lukenut jälkimmäisen teoksen, olenko siinä tapauksessa lukenut myös edellistä? Tavallaan olen, tavallaan en. Kysymys on kuitenkin monimutkaisempi. Meillä on taipumus suhtautua taiteellisiin teoksiin pysyvinä, ainutkertaisina ja muuttumattomina kokonaisuuksina. Ja kuitenkin yksittäinen teos saattaa sisältää tuttuja aineksia — alluusioita, runokuvia, trooppeja, suoria lainauksia, ylipäänsä ideoita — myös muualta kirjallisuudesta. Teokset lilluvat runoudessa, josta tarttuu mukaan ja johon vuorostaan liukenee kaikenmoista — ennen runojen kirjoittamista mutta myös sen jälkeen. Runous huuhtoo runoja, ja runot huuhtovat runoutta. Se, mikä tulee ensin ja mikä vasta jälkeen, ei ole aina itsestään selvää (vrt. ennakoiva plagiointi). Kritiikit ja muut oheistekstit kuuluvat kuvaan. Teos vaikuttaa kritiikkiin, mutta myös kritiikki vaikuttaa teokseen. Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Kritiikki muuttaa teosta myös riippumatta siitä, kumpi luetaan ensin, teos vai kritiikki.