Melkein lopussa tulee puhetta sienistä, ja puista. Sieni on puun juuressa, jonkin tuntemattoman puun maan pinnalle nousseen juuren alla puoliksi näkyvissä, Haasjoki kirjoittaa. Missä ja mitä se silloin on?

Mutta sieni ei ole pelkästään puun juurella, se on myös puun päällä, se on puun latvuksessa, sen ympärillä ja kaukana alapuolella. Siira ei ole vain ihmisen jalan alla vaan myös ihmisen päällä, kuorikerroksissa ja kaukana edellä; siira, jonka jalat helman alla kuljettavat sitä huomaamattomasti kuin veden yli. Ihminen ei ole vain kiven ympärillä vaan myös sen kerroksissa, nukkuvina hiukkasina sen pinnan huokosissa ja puristuneena sedimentteihin. Kivi ei ole vain jäkälän alla vaan sen päällä, sen kieppuvassa liikkeessä mukana ja takaa ajamassa; sepelkyyhkynen ei ole vain puun ympärillä vaan sen juuressa, sen pinnalla ja polvella, lapsi ei ole vain maan polvella vaan maan ympärilllä.

Ajatuksissani kiskaisin jotain maasta,
sieltä tuli kokonainen lintu juurineen,
niin köyhä, ettei sillä ollut edes taskuja. 

Joskus runo on ajatuksissaankin ollessaan niin konkreettinen, että se muodostuu suunnattomaksi tilaksi. Niin kuin nyt tuossa edellä, tässä: Nukun kuin kivi oman sydämeni pohjassa, ja seuraavassakin katkelmassa Sanna Karlstömin kokoelmassa Alepala (2019): 

Sinä joka olet läsnä kuin nauris
sinä joka kahiset kuin persilja ja sinä
joka avaudut kuin purkillinen punajuuria.