Ajatuksissani kiskaisin jotain maasta,
sieltä tuli kokonainen lintu juurineen,
niin köyhä, ettei sillä ollut edes taskuja. 

Joskus runo on ajatuksissaankin ollessaan niin konkreettinen, että se muodostuu suunnattomaksi tilaksi. Niin kuin nyt tuossa edellä, tässä: Nukun kuin kivi oman sydämeni pohjassa, ja seuraavassakin katkelmassa Sanna Karlstömin kokoelmassa Alepala (2019): 

Sinä joka olet läsnä kuin nauris
sinä joka kahiset kuin persilja ja sinä
joka avaudut kuin purkillinen punajuuria.

Joskus Deleuzekin hätkähtää, ja pakenee viivaa pitkin kauas kanervikkoon. Tietää siis lukeneensa, mutta mitä?

On kaksi tajuntaa: pään sisällä ja ulkona.
Toinen pullistaa silmiä ulos, toinen painaa kuoppiin.
Rinta kannattelee päätä, mutta rintaan
astelee maailma kuin mustan linnun jalat.

Tila valo äänet tarkkaavaisuus. Usein ikkuna jonka tuuli sulkee, ja ovi jota kissa raapii. Runouden lohtu, tutun ja vieraan tunnistaminen. Joku miettii ja muistaa

etten ole koskaan käynyt ullakolla
jonne tuuli ja epäilemättä myös kissa
menivät, yöhön, tähtien alle. 

Näin kirjoittaa Lassi Hyvärinen kokemuksesta, joka on sekä oma että yhteinen. Olen ollut näissä hetkissä ja näissä tilanteissa, enkä sittenkään ole ollut.

Cy Twomblyn vuoro:

I spend more and more time sitting in the window and looking at the sea.

Maalta laskeudutaan hetikohta mereen. Ruumis ja mieli ovat molemmat yhtä aikaa läsnä.

Kietoudun illan hämärään kuin syvänmeren pohjan mysteeriin. Kietoudun alkukirjoitukseen, alkuoivalluksiin, alkurytmiin, tunnen ruumiini sisältäpäin. Tuijotan hämärän sävyjä, ohuessa valokaistaleessa leijuvia hiukkasia. Koppakuoriainen matkustaa huoneen poikki, sen kroppa välkähtelee, kietoudun välkähtelyyn, keskeisperspektiiviä ei ole, kaikki tapahtuu yhtä aikaa ja limittäin, rinteet. Ilmaantumista, häviämistä, tarkennusta, murskaa; kiedottua painovoiman merellistä ääntä ja teekuppia.

Rajalla kaikki muuttuu.

Kolkka sijoittuu aikaan ja paikkaan, mutta ymmärrys on yhteinen. Juuri näitä mietin. Ensin kuvaillaan asumus:

Nepnepiirien mailla majapaikkaani huone on holvin, pyhätön, kraatterin kaltainen syvä ja korkea huone. Se on kaivettu maahan ja katto ulottuu parin metrin korkeuteen maanpinnasta. Maanpinnan yläpuolinen osuus on rakennettu lasista. Huoneessa tavoittaa samanaikaisesti kellarin, katakombin tai salailuun tarvittavan maanalaisuuden tunteen yhdistettynä korkeakattoisuuden tuomaan avaruuteen. Lattialla on tatamien tapaisia levyjä, joiden päälle on levitetty jostain hienosta langasta kudottu paksu tummakuvioinen matto. Maanpinnan yläpuolella lasisessa kuutiossa on yksi parvimainen kerros, jonka lattiakin on lasia. Lasilattialle voi levittää paksun silkkimaton. Lasiseinät voi myös peittää verhoilla jotka ovat rullalla katonrajassa. Huoneen maanalaiseen osuuteen tuleva valo on karheasti taianomainen, siivilöiden lumoava, iskusta palauttava.

Asiat ovat kerroksisia ja kerroksissa. Maan ja taivaan raja on siirrettävissä ja tulkittavissa. Saumat voivat olla selkeitä tai liukuvia. Toisinaan kerrosten läpi voi nähdä. 

Yksittäisten osien, runojen tai "aineistojen" motot selittävät pelkkää barnumia. Ensin Walter Benjamin: Lainauksessa kaksi aluetta — alkuperä ja tuhoutuminen — oikeuttavat toisensa ennen kieltä. Vähän myöhemmin on Theodore S. Adornon vuoro: ainoastaan jäljissä ja pirstaleissa järki ylläpitää toivoa muuttua joskus oikeaksi ja oikeudenmukaiseksi todellisuudeksi. Ja vielä hieman eteenpäin mentäessä on asialla jälleen Benjamin:

Maantien voima on erilainen sen mukaan käveleekö sitä pitkin vai lentääkö sen yli lentokoneella. Niin myös tekstin voima vaihtelee, jos sitä lukee tai sitten jäljentää. ...vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua...

Kari Aronpuron pelkkää barnumia (2014) on käytännön runousoppi. Missään kohdassa ei ole vaivatonta sanoa, onko kyseessä käännös, sepite, parafraasi, muunnelma, tulkinta vai joku näiden yhdistelmä. Et tiedä mitä olet lukemassa, ja tämä aiheuttaa lukijassa hämmennystä ja epävarmuutta. Mittakaavat, tarkastelukulmat ja kontekstit vaihtuvat, eikä muutoksista ilmoiteta. Lähdöllä ja maalilla on toisiinsa fraktaalinomainen suhde. Sitä kohtaa, jossa toinen muuttuu toiseksi, on mahdoton osoittaa.

Runous käy järkeen, kun päästää irti kiinteiden merkitysten vaatimuksesta. William Carlos Williams: ”Runot harvoin tyydyttävät uutisten tarvetta, ja silti joukoittain ihmisiä nääntyy joka päivä kuoliaaksi runoista löytyvien välttämättömien ainesten puutteeseen.”

Rimbaud on yksi monista. "Kännisen paatin" (suom. Einari Aaltonen) kuva on tuttu:

Sittemmin olen uinut merien Runoon,
valunut avaruusmaitoon tähtien seuraksi niellen
sinistä vihreää; kalvakka vesiraja hurmaantuen
joskus laskeutuu ajatuksiin, Runoon

Leevin kanssa jälleen puhetta kääntämisen olemuksesta. Yksi erikoistapaus on käännös vailla alkutekstiä. Tämä on hurja, epäsovinnainen mutta hedelmällinen ajatus. Ei siis niin, että käännös erkaantuu alkutekstistä omaksi teoksekseen. Vaan niin, että alkutekstiä ei ole. Kuten Leevi sanoo: "Alkuteksti tuli oman käännettävyytensä tielle ja jouduttiin panemaan syrjään."

Varto siteeraa — hiukan arvoituksellisesti — René Charia:

Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.

Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa. 

Kysymys rajapinnoista koskee tietenkin myös ihmisen ja maailman suhdetta. Tilanteesta ja katsomistavasta riippuu, tekeekö ihminen maailman vai tuleeko maailma ihmiseen. Sanopa se. Kyse ei ole siitä, kumpi vaihtoehto on "oikea". Kiinnostavaa on seutu, jossa toinen muuttuu toiseksi. Filosofi Juha Varto pohtii asiaa taideteoksen kannalta Heideggeriin tukeutuen:

Taideteos luo ympärilleen sellaisen merkitysympäristön, joka laajentaa itse teoksen muuksi ja samalla tuottaa totuuden tässä vastavuoroisessa riippuvuudessa ympäristönsä kanssa. Taideteos on olemassa ilman tavoitetta, mutta sillä on — synnyssä ja merkityksessä — siteet kaikkeen muuhun. Kun puhutaan taiteen totuudesta, tarkoitetaan juuri sitä tapaa, jolla teos on olemassa niissä siteissä, jotka sen luominen on tuottanut.

Kaisa Ahvenjärven suomentamassa saamelaisrunouden valikoimassa Tuulisolmut (2018) Hege Siri kirjoittaa:

(sáivussa kuu on matalalla
                                     taivaalla) 

hän joikaa sáivun
ja jos hän löytää perille
hän antaa airojen olla
             ja vene täyttyy sateesta 

Sivun alalaidasta löytyy selitys, jonka mukaan sáivu on tuonpuoleinen maailma, kaksipohjainen järvi.

Tieteen termipankki seliittää: Jacques Derridan dekonstruktiossa transgression ongelma koskee sitä kuinka me välttämättä kuulumme traditioon, mihin emme oikeastaan enää voi kuulua, ja kuinka meidän on välttämättä murtauduttava ulos siihen, mihin emme oikeastaan vielä voi päästä. Haaste merkitsee sen näyttämistä, kuinka kahden toisensa poissulkevan aineksen vastakkaisuus ei ole sellaista vastakohtaisuutta, jossa kumpikin kumoaisi toisensa (naiivi negaatio), tai jossa tämä vastakkaisuus tulisi sovitettua jollakin seuraavalla tasolla (naiivi dialektiikka), vaan että transgressiossa tai rajojen rikkomisessa kyse on ratkeamattomuudesta tai aporiasta eli mahdottomuudesta ratkaista kahden vaihtoehdon välillä.

Niinpä tietysti. Filosofisilla ja uskonnollisilla merkityksillä ladattu transgressio viittaa myös rantaviivan vetäytymiseen. Transgression syynä voi olla merenpinnan kohoaminen tai maan vajoaminen. Transgressio aiheuttaa syvemmän veden sedimenttien kerrostumisen matalamman veden kerrostumien päälle.

Päivän ja yön, veden ja rannan rajalla. Niin kuin sana sekä osuu kohteeseensa että määrittelee sen kiertämällä ja rajaamalla. Sana enemmänkin ääriviivana kuin ääriviivan rajaamana "sisällyksenä". Näinkin sen voi kuvata:

silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä
tai päinvastoin





aaltojen puoleisella reunalla
lauseen loppu ei sopeudu sen alun jatkoksi

Kun runoilija "puhuu" runossa, hänen "yleisönsä" voi olla kuka tahansa. Erityisen hämärä on tapaus "sinä".

Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa, joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan tämän tässä, jokin täällä tulvii. Viesti on matkalla aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.

Vaikea täsmentää, onko kyse sinä-passiivista vai "toisen" puhuttelusta. Näin kieli toimii. Jokin on sekä täysin selvää että kertakaikkisen sumeaa. Myös saumakohtaa on vaikea osoittaa, sitä pistettä jossa hengityksen vaiheet kohtaavat tai muuttuvat. Kuva ulottuu merkityksenantoon: Aivan kohta alkaa sana.

Jossain maailmankolkassa Multicolorlinnut lentävät valtavana viuhkana, päivänkaarena tai Ostoskeskuksen kitch-militantti poseeraus jäykistää elimiä sekin. Ja näinkin voi sanoa:

Muovi on suljettu.
Silmä on avoin.
Älypuhelin on vangittu.
Nielu on altis.

Liekö tämä täsmällinen aikamme kuva: He eivät enää löytäneet merkitystä asioille, joilla ei ollut yleisöä.

Joskus runous on parhaimmillaan, kun kirjoitetun merkityksestä ei ole pienintäkään epäilystä. Maria Matinmikko:

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoita ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, merkitä muistiin aikaa, kommunikoida eläinten kanssa. Ajattelen toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä. Ajattelen valtaa ja kontrollia. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita, omistussuhteita, voitontavoittelua, tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

Tästä seuraa:

Tarkkailen valkoisen laahusmekkoni laskostettua liikettä kuin harmaankermanvalkeaa kissaa tuulessa. Istun rannalla lehmusten alla ja ilmoittauduin seremoniaan.

Sinervo kirjoittaa Nopanheiton saatesanoissa:

Kun pohtii ranskan ja suomen eroja — sekä kielen että runouden traditiona — selvimpiä niistä on se, että ranskalainen runous vaikuttaa abstraktimmalta, ikään kuin se sietäisi raskaampia substantiivirakenteita ja verbimuotoja menettämättä silti ymmärrettävyyttään ja hengittävyyttään. Kuitenkin täsmällinen ja kirkas, subjektin, predikaatin ja objektin siivittämä ilmaisu on klassisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa paljon lähempänä suomalaisia kielenkäyttötapoja kuin usein tulee ajatelleeksi. Meidän kirjallisessa perinnössämme ei vain koskaan ole luotu yhtä pitkälle meneviä lauserakenteiden perusperiaatteita venyttäviä normipoikkeamia kuin Mallarmé ja hänen obskurantismiksi kutsuttu traditionsa Ranskassa. Ja ainakin viime vuosikymmenelle asti suomalainen humanistinen tiede- ja taidepuhe on säilynyt vailla Lacanin kaltaisten hämäristien vaikealukuisia ja arvoituksellisia paradokseja.

Kuinka paljon tai vähän lopulta olemme Mallarmén perillisiä? Onko ”sattuma” sama asia nyt tai sata vuotta sitten? Mitä merkitsee ranskan tai suomen pilkkominen tai rikkominen? Onko tämä kääntäjän vai originaalin runoutta:

                                                                                    Kihlajaiset
joiden
         purskahtanut harhanhuntu joiden kummittelu
         samoin kuin yhden eleen aave 

                                          on horjahteleva
                                          ajelehtiva 

                                                               hulluus

Miikka Mutasen kokoelma Mäkärä, särmä, hindustani (2006) on yhtä aikaa läpitunkematon ja säihkyvän kirkas. Puhuja tapaa tytön, jolla on "sademetsän ylävartalo ja leopardisukkahousut" ja joka kietoutuu "ptyncthoneihin, evoluutio-uutisiin, sanikkaisiin sydänsuruissaan, marunahauteisiin". Ja sitten:

   Hiuksesi, hiekkajouhet,
basalttisilmäinen hengetär,
   suolanarat huulesi,
jousenselkä, himon polvi.
   Enpä huoli haalikkainen,
en mä välitä susta,
   turkkoaivo röti öö puolisynkeä tipitii.
Sivelen sinun binaarisuuttasi.

Sfääreissä kieppuvaa kehollisuutta riittää. Esimerkkinä runo, jolla on otsikkona "Tytöt ja erilaiset yhteiskunnat". Runo alkaa: Neilikka iltani rinnasta, / sinä hengität jo kitkerästi lamppua. Seuraavassa saadaan seurata

Kylpylän hälyä;
   vihreäsilmäinen amatsoni solahtaa
      valkoviinialtaaseen luo
   museonjohtajan ja efreetin,
   jolla on kolmet sukuelimet,
 kevlar-olkapää, väritön aivolohko
ja siirtymä rajoittamattomaan elinaikaan
käynnissä.

Jätän nämä vain tähän, kuin rannalta löytämäni kivet ja kotilot: Tennis, punakylki. Itikka, kalikka, turku. Fuk mi, Björk. Ruusöm vegbööm sijerua.

Uusi tuttavuus, runoilija, kuvataiteilija ja säveltäjä Juhani Räisänen ja häneltä kokoelma nimeltä Maansiirtokoneet vetäytyvät etelään (2019). Toiseksi viimeisen runon nimi on kuinka ollakaan ”Meri”. Siitä pari riviä:

Nyt olen tässä sinun kanssasi, meri
keinumme pimeyden taakse yhdessä

Perinteisemmän ilmaisun lomasta ilmaantuu kaikenlaista:

työnsin käteni
jätteen sekaan ja poimin
kokonaisen elävän, keltaliivisen
meduusan, täynnä sameaa
nestettä, pinon väärää rahaa, ystävällisen
näköisen hiilikuituhuilun ja
yhdeksänkymmenen miljoonan arvoisen
uima-allastaulun

Vaikea sanoa, mihin kaikki johtaa, mutta ei ole enää yllätys, että runous pohtii tietotekniikkaa. Tässä puhutellaan perhosentoukkaa:

ymmärrätkö lainkaan algoritmien loistoa
kukkiviin kasvien lisääntymisen hienoutta
suuria eliöyhteisöjä koossa pitäviä mekanismeja
minä kyselin siltä yhä kiihtyneempänä

Kurotan kättä ja avaan sattumanvaraisesta kohdasta Susan Howen kokoelman That This. Näin käy. Howe sanoo lueskelleensa W. H. Audenin runoelmaa "The Sea and the Mirror" vuodelta 1944. Meri taas, ja se mitä peilautuu. Kaunis virke siitä, kuinka me ojennumme toisia kohti, muttemme koskaan kosketa toisiamme. Luittemme ylle levittyy ohkainen peite, ja meillä on käsivarsiemme paikalla laihanlaiset siivet.

Katkelma prologista Taneli Viljasen teoksessa Vyöhyke (2017):

Miten suloista. Voimmeko olla paikallamme tässä maailmassa. Voimmeko me herätä. Avaan oven. Lävistät ruumiini ja sisältöni leviää taivaalle. Tämä meri on sinun ruumiisi. Minä hukun. En voi herätä ilman sinun huuliasi, ilman sinun päätäsi. Kaikkea mitä voidaan koskettaa, kaikkea mihin voi hukkua. Mikä halun liike avaa tämän aukon. Hohtavia silmiä sataa, ne putoavat hohtavaan mereen, limakalvot kohtaavat, tämä on välähdys, silmänräpäys, kaikki sekoittuu. Eikö se ole samantekevää. Tytöt huutavat. Laukauksen ääniä, huutoja, herään. Tämä on pimeyttä. Paperia, ihoa, kerrostumia, minun ihoni hankautuu pois. Ovi sulkeutuu ja avautuu. Haluan. Äänten kaoottista liikettä. Meri on sinussa, ovi avautuu, mitä me voimme olla. Joku minä ja joku sinä.

Alkuteoksessa prologin teksti on kirjoitettu kokonaan suuraakkosin. Sama toistuu muualla. Se voi olla ironinen ratkaisu tai vain halu korostaa asioiden yhtäläistä tärkeyttä. Kaikki on tasa-arvoista ja vaatii yhtäläisen huomion. Kaikki riippuu mittakaavasta. Sinä ja minä yhtyvät keskenään, mutta myös elementteihin ja maailmaan. Paperi ja iho edustavat maailmojen kerrostumia. Tämä meri on sinun ruumiisi.

Runo on itsensä muistamiseen kehitetty pikku kone, sanoo Don Paterson. Muistin jumalatar Mnemosyne on runotarten synnyttäjä, mutta runoa ei paineta mieleen, vaan sen muistaminen on runo, ja siitä tulee osa muistajaansa. Tallentamiseen kehitetyt runokeinot rimpuilevat ajan kulumista vastaan ja omalla orfisella tavallaan onnistuvat hetken huijaamaan myös kuolemaa.

Vanha koulutoveri Mikko kirjoittaa: ”Lineaarinen aikakäsitys ei kerro ajasta mitään. Ei 50-luku ole 10 vuotta vähemmän kuin 60-luku. Aikaa ei voi laskea. Se tulee ja menee omia aikojaan. Sitä kuvaa hyvin se, että maailma pyörii ääneti. Asiat vain ovat jonakin päivänä toisin.” Ja sitten: ”Ajattelin pari päivää sitten vahingossa ajatukset loppuun asti. Sittemmin niitä ei ole näkynyt ei kuulunut. Miellyttävää vaihtelua, ei ajatella mitään, olla ajattelematta. Aurinko senkun paistaa, maailma pyörii ääneti.” Hassua sanoa, mutta molemmista päivityksistä on pian vuosikymmen.

on avaruus, mutta mitä sen jälkeen 

ihmettelee Ester Nuori Leppä, useampaan kertaan, runovihossaaan Lauluja avaruudesta. Ympärillämme on loputtomiin tyhjää, mutta tyhjyyden kauhu kääntyy nurinniskoin: terassilla tapasin avaruustutkijan / me totesimme saman: avaruus antaa levollisen unen. Mieleen tulee nuorten ilmastomielenosoittajien ontologis-yhteiskunnallinen kysymyksen muotoon aseteltu sanoma: Miksi me olemme edelleen täällä?

Kiinnostava seikka Heiskan piirroksissa liittyy niiden ”käänteiseen” tekotapaan. Esittelytekstin mukaan Heiska aloittaa työskentelyn niin, että mustaa koko paperin hiilellä. Sen jälkeen hän alkaa poistaa hiiltä pyyhekumilla ja säämiskällä. Ele on harkittu. Hiiltä esiintyy kaikkialla, missä on elämää ja orgaanisia yhdisteitä. Yksi hiilen olomuodoista on timantti. Pieniä hiilikiteitä eli timanttipölyä esiintyy avaruudessa muun muassa joidenkin planeettojen ympärillä.