Sinervo kirjoittaa Nopanheiton saatesanoissa:

Kun pohtii ranskan ja suomen eroja — sekä kielen että runouden traditiona — selvimpiä niistä on se, että ranskalainen runous vaikuttaa abstraktimmalta, ikään kuin se sietäisi raskaampia substantiivirakenteita ja verbimuotoja menettämättä silti ymmärrettävyyttään ja hengittävyyttään. Kuitenkin täsmällinen ja kirkas, subjektin, predikaatin ja objektin siivittämä ilmaisu on klassisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa paljon lähempänä suomalaisia kielenkäyttötapoja kuin usein tulee ajatelleeksi. Meidän kirjallisessa perinnössämme ei vain koskaan ole luotu yhtä pitkälle meneviä lauserakenteiden perusperiaatteita venyttäviä normipoikkeamia kuin Mallarmé ja hänen obskurantismiksi kutsuttu traditionsa Ranskassa. Ja ainakin viime vuosikymmenelle asti suomalainen humanistinen tiede- ja taidepuhe on säilynyt vailla Lacanin kaltaisten hämäristien vaikealukuisia ja arvoituksellisia paradokseja.