Entä mitä muuta videoruuduilla näkyy? Mitä merkitsee, jos mitään, että jotkut siemailevat välillä brandya ja lopuksi poksautetaan auki muutama pullo samppanjaa? Tai se, että kaksi miehistä polttaa välillä paksua havannalaista sikaria? Miksi Ragnar loikoilee soittaessaan kylvyssä? Kuka on tuo nainen joka makaa selin vuoteessa, jonka laidalla yksi muusikoista istuu? Vaikuttaako katsojan kokemuksiin tieto, että yksi muusikoista lukeutuu islantilaisyhtye Sigur Rósin perustajäseniin? Mitä merkitystä on videon kuvauspaikalla, New Yorkin osavaltiossa Hudsonjoen varrella sijaitsevalla historiallisella kartanolla, joka nykyisin on omistettu taiteilijoiden käyttöön? Keitä ovat nämä rich white people, kuten kumppanini jälkeenpäin pisteliäästi heidät määrittelee, ja mitä he tällä teoksella tavoittelevat? Onko teos tietoinen siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka esityksestä pursuaa, että oletusarvoisesti köyhät taiteilijat saavat hetken leikkiä yläluokkaisissa puitteissa? Pitääkö meidän kadehtia vai sääliä heitä? Ovatko tekijät perillä teoksessa ja sen katsojakunnan piirissä vallitsevan näennäisen tai ainakin väliaikaisen yhteisöllisyyden ja ilmeisen tai ainakin mahdollisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ristiriidasta? Mitä merkitsevät taiteilijakunnan ja museoyleisön väliset tai sisäiset luokkaerot? Onko vain hyvin rahoitetulla taiteilijalla tai taiteilijaryhmillä varaa tällaisiin megaproduktioihin? Onko kyseessä isolla rahalla tuotettu maailman museoita kiertävä spektaakkeli, joka vain leikkii taideyleisön tunteilla? Ennen kaikkea juuri minun tunteillani? Entä voivatko minun tunteeni erehtyä? Kysymykset ja epäilyt aktualisoituvat pian musiikin tauottua, kun yksi muusikoista vilkaisee ohimennen kameraan ja virnistää katsojalle ikään kuin musiikkiesityksen synnyttämän hetkellisen ”toveruuden” merkiksi. Neljännen seinän ylittänyt ele saattoi olla spontaani ja viaton, mutta mistä voimme olla varmoja? Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna, mutta herättää myös epäluuloja. Päällimmäisenä hämmenyksen aiheena tämä: onko väärin, jos minusta tuntuu, että tunteisiini on vaikutettu pelkästä vaikuttamisen halusta ilman varsinaista viestiä tai sisältöä? Niin kuin aluksi pikku runoksi kirjoitetussa laulussa veisataan:

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Mutta onko kaikki vain harhaa tai kulissia? Onko kyseessä julkinen esitys vai yksityiset pidot? Miksi jonkun tuntemattoman sanoiksi pukema ero ja siihen liittyvät tunteet saavat omat tunteemme liikkeelle? Vai onko sittenkin kyse ”vain” kauniista, tarttuvasta melodiasta, jossa sanojen suoranaisella sisällöllä ei ole merkitystä? Käy niin kuin iskelmien kohdalla usein käy: kuulija samastuu jos ei suoraan laulun sanoihin niin ainakin sävelmän tunnetilaan. Kuulijasta tuntuu, että laulu kertoo juuri hänestä, hänen tunnekuohuistaan, hänen kaipauksestaan ja erostaan. Loputtomasti toistuva coda on arvoituksellinen ja mahtipontinen:


Once again I fall into
My feminine ways

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Ensinnäkin, mitä sanat tarkoittavat tai miten säeparit liittyvät toisiinsa? Videot eivät kuvita runoa. Mikään ei suoranaisesti viittaa tähtiin tai niiden räjähtämiseen. Mikään ei ainakaan suoraan viittaa ”naisellisiin käyttäytymismalleihin”. Runon kirjoittaja on nainen, mutta onko sillä merkitystä, että vain yksi esiintyjistä on nainen? Tai onko sillä merkitystä, että loppupuolella teosta tämä haitaria soittava nainen ryhtyy laulamaan korostetun lapsenomaisella, melkein vastenmielisellä äänellä? Miksi pihalla, kesken esityksen, laukaistaan kaksi kertaa Yhdysvaltain sisällissodan aikuisella kanuunalla? Stars exploding?

Kyseessä on Ragnar Kjartanssonin ja Davíð Þór Jónssonin säveltämä laulu runoilija Ásdís Sif Gunnarsdóttirin sanoihin. Esittelytekstin mukaan videolla englanniksi laulettu runo kertoo erosta, mutta sanojen sisältö on tässä tapauksessa toissijaista. Pääosassa on haikea, kaunis melodia, jonka tunteikkaasti purkautuva sointukulku ehditään käydä läpi kymmeniä kertoja. Biisi toistuu joka kerta hiukan erilaisena. Välillä kaikki laulavat kuorona yhdessä, välillä joku vetää sen lävitse soolona omaa tulkintaansa painottaen. Toisin paikoin laulu vaikenee, ja muusikot improvisoivat hetken omiaan. Vaikka laulun sanoista on osin vaikea saada selvää, katsoja huomaa pian tapailevansa sen säkeitä ja laulavansa tai ainakin hyräilevänsä esityksen mukana. Tämäkin lisää katsojien tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Tarttuvalla melodialla on sellainen vaikutus. Ja kuten tutkijat ovat huomanneet, mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna.

The Visitors ”kestää” 64 minuuttia, ja siinä on selkeä ”tarina”, mutta katsojan kokemus tapahtumien kulusta riippuu ainakin jonkin verran siitä, missä kohtaa jatkuvana, runsaan tunnin mittaisena luuppina pyörivää teosta katsoja saapuu saliin (tai poistuu siitä). Kun tarina alkaa, salin seinustoille ja sen poikki sijoitetuilta screeneiltä näkyy joukko parisataa vuotta vanhan historiallisen kartanon autioita sisätiloja, yhteensä kahdeksan eri huonetta. Muutaman minuutin kuluttua huoneisiin tulee eloa, kun esitykseen osallistuvat taiteilija-muusikot ilmaantuvat paikalle, yksi kuhunkin huoneeseen. Muusikot tarttuvat instrumentteihinsa tai asettuvat niiden ääreen, ja laittavat kuulokkeet korvilleen. Orkesterin jäsenet eivät siis näe toisiaan, mutta he kuulevat musisoinnin äänet monitoreina toimivien kuulokkeiden kautta. Hetken valmistautumisen jälkeen soitto alkaa, ensin varovaisesti sointuja ja melodiaa tapaillen, sitten varmemmin ja voimakkaammin. (Yhdeksäs näyttö esittää kartanoa ulkopuolelta: rakennuksen yhtä sivua reunustaa avoin kuisti, jolla istuskelee kymmenkunta ihmistä, joista yksi soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla, eli hän tavallaan ”välittää” sisätilojen tapahtumat ulkona istuville osallistumatta suoranaisesti varsinaisen esityksen tekemiseen). Ennen pitkää on laulun vuoro.

Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna. Ragnar Kjartanssonin teos The Visitors ei ole varsinaisesti runoutta, mutta siihen sisältyy runoutta laulun muodossa ja ennen muuta sillä on kosketuskohtia tuttuihin teemoihin. Monikanavainen video synnyttää Kiasman ylimmän kerroksen suureen, hämärään saliin tilan, jossa katsoja todella tuntee liikkuvansa osana taideteosta. ”Teos” tai sen ”esitys” kestää tunnin, ja kulloisellakin hetkellä saliin tai teoksen ”sisään” kokoontuneet katsojat muodostavat spontaanin pienyhteisön, jonka jäsenet eivät välttämättä tunne toisiaan, mutta jakavat hetkellisesti saman tilan ja arvatenkin samoja tai ainakin samankaltaisia tunteita. Yksi tunteista on hämmennys. Mitä minä näen tai mitä minulle näytetään? Onko se, mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, sama minkä muutkin läsnäolijat kokevat — ja ennen kaikkea, mitä yhteistä tai eroa on esittäjien ja katsojien kokemuksella ja ymmärryksellä? Keneen sana visitors lopulta viittaa, meihin jotka olemme vierailulla museossa, vai teoksessa esiintyviin taiteilijoihin, jotka kaikesta päätellen ovat vieraina vanhassa kartanossa, jossa teos on kuvattu? Onko näillä eroilla väliä?