Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna. Ragnar Kjartanssonin teos The Visitors ei ole varsinaisesti runoutta, mutta siihen sisältyy runoutta laulun muodossa ja ennen muuta sillä on kosketuskohtia tuttuihin teemoihin. Monikanavainen video synnyttää Kiasman ylimmän kerroksen suureen, hämärään saliin tilan, jossa katsoja todella tuntee liikkuvansa osana taideteosta. ”Teos” tai sen ”esitys” kestää tunnin, ja kulloisellakin hetkellä saliin tai teoksen ”sisään” kokoontuneet katsojat muodostavat spontaanin pienyhteisön, jonka jäsenet eivät välttämättä tunne toisiaan, mutta jakavat hetkellisesti saman tilan ja arvatenkin samoja tai ainakin samankaltaisia tunteita. Yksi tunteista on hämmennys. Mitä minä näen tai mitä minulle näytetään? Onko se, mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, sama minkä muutkin läsnäolijat kokevat — ja ennen kaikkea, mitä yhteistä tai eroa on esittäjien ja katsojien kokemuksella ja ymmärryksellä? Keneen sana visitors lopulta viittaa, meihin jotka olemme vierailulla museossa, vai teoksessa esiintyviin taiteilijoihin, jotka kaikesta päätellen ovat vieraina vanhassa kartanossa, jossa teos on kuvattu? Onko näillä eroilla väliä?