Vedestä on moneksi, kuten juuri nyt julkaistava runous osoittaa. Vesi aiheena on tärkeä osa uutta ekokriittistä runoutta, mutta se inspiroi ajattelua ja ilmentää tunnetta ja kokemusta niin ikään muotona ja rakenteena. Ainutlaatuisen luonteensa ansiosta vettä voidaan tarkastella yhtä hyvin läsnäolon kuin poissaolon näkökulmasta. Kuten todettua, uusi teknologia mahdollistaa vedenlaisten kuvien ottamisen niin, että algoritmi ”poistaa” kuvista aihetta ympäröivän veden ja saa kuvat näyttämään siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. Samaan aikaan toisaalla kerrotaan taiteilijasta, joka kuvaa aiheensa tieten tahtoen vesielementissä. Christy Lee Rogers ottaa kuvia veden alla saadakseen henkilöasetelmansa näyttämään barokin ajan maalauksilta. Kirkkaasti valaistun öisen uima-altaan vesi käyttäytyy eri tavoin kuin ilma ja luo kuviin paitsi voimakkaan tunnelman myös ainutlaatuisen liikkeen vaikutelman. Vesi on mahtava, moneen pystyvä ja monivivahteinen elementti ja melkein ei mitään.

Jatkan esipuheen referoimista. Ihmisen ja veden suhde tarkoittaa, että ihminen — joka itsekin koostuu suureksi osaksi vedestä — ei voi irrottautua luonnon ja veden kiertokulusta muttei myöskään sanoutua irti itse luomistaan vesiteknologian käytännöistä. Ihmisen kulttuurinen minäkuva on liitossa veden kanssa. Ja koska kulttuurit ovat kytköksissä veteen aineellisesti ja symbolisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vedestä puhutaan ja missä yhteyksissä eli miten eri diskurssit esittävät vettä. Teollisena aikakautena luonnontieteiden ja vesiteknologian hallitsema tieto vedestä on painottunut luonnonfilosofisten ja kulttuuristen merkitysten, kertomusten ja myyttien kustannuksella, ja tämä on johtanut veteen liitettyjen symbolisten ja myyttisten merkitysten kaventumiseen. Suora sitaatti:

Vesi on kuitenkin yksi maailman vanhimmista kulttuurisista symboleista, ja se kantaa vahvoja filosofisia, uskonnollisia ja eettis-esteettisiä arvoja. Vesi on tärkeässä roolissa useimmissa maailmansyntymyyteissä ja luonnonfilosofioissa. Vesi on kieliä ja kansallisia kulttuureja ylittävä symbolinkantaja ja keskeinen välittäjäaines vertauksille, metaforille, allegorisille ja muille kielikuville. Vesi liitetään mitä erilaisimpiin elämänalueisiin, konkreettiseen ja abstraktiin, tilaan, muotoon, valtaan, naisellisuuteen, jumaluuteen, mutta myös politiikkaan ja oikeuteen; se on osallisena kulteissa, rituaaleissa, uskonnoissa, taiteissa ja tieteissä.

Ihmekös tuo, että Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Vesi ja unet nousee jälleen esille. Veden poetiikka ei koostu vain visuaalista kuvista, vaan vesi on läsnä unelmoinnissa ja kuvittelussa myös kokemuksellisena tunteena. Bachelardin mukaan vesi elementtinä ”tuo tullessaan tietyntyyppisen syntaksin, mielikuvien ketjuuntumisen ja pehmeän liikkeen, joka irrottaa uneksinnan liian suorasta objektisuhteesta”.

Puhutaan ”hydrologisesta käänteestä”. Sillä korostetaan ”veden ekopoliittista ulottuvuutta, materiaalisuutta, aika- ja paikkasidonnaisuutta sekä veden osallistumista diskursiivisiin käytäntöihin ja tiedon tuottamiseeen”. Toimittajien mukaan artikkelikokoelman kirjoittajat näkevät virtaamisen ja muuttumisen ekokulttuuria keskeisesti ohjaavana logiikkana:


Maailman ”ajatteleminen veden kautta” tarkoittaa siis sitä, että tunnistamme niin veden fyysiset ja kemialliset erityisominaisuudet kuin veden symbolisen voiman olennaiseksi osaksi ymmärrystämme, joka määrittää toimintaamme ja suhtautumistamme ympäristöömme.

Suora lainaus esipuheesta:


Viimeaikaisessa poikkitieteellisessä ja erityisesti kulttuurintutkimuksellisessa vedentutkimuksessa huomio on kiinnittynyt paitsi veden aineellisuuteen ja sen kiertokulkuun myös sen potentiaaliseen kykyyn yhdistää erilaisia asioita. Yhteiskunnan ja veden nähdään luovan toisensa prosessissa, jossa sekä vesi että yhteiskunta muuttuvat.

Joskus käsitteillä on kyky pysäyttää. Tällä kertaa sen tekee abstrakti vesi. Abstrakti vesi — tuntuu kuin olisin odottanut sanaa koko ikäni. Käsite ei selitä kaikkea, mutta se selittää riittävästi; ennen kaikkea se auttaa juuri nyt mielessä oleviin tarpeisiin. Käsite nousee esiin artikkelikokoelman Veteen kirjoitettu (toim. Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja, Arja Rosenholm, 2018) esipuheessa, jossa todetaan, että ”abstrakti vesi on modernin luonnontieteen, insinööritaidon ja kansallisvaltioiden hallitsema tuote”, eikä se sisällä ”kokemuksellista tietoa” saati tunnista ”veden omaa historiaa ja kykyä loputtomaan muuttumiseen”. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, vesi on aina suhteessa muihin ilmiöihin ja prosesseihin: vesi on mitä siitä teemme, ja se saa jatkuvasti erilaisia muotoja, kun se kietoutuu eri tavoin osaksi sosiaalisia prosesseja. Ei ole sellaista ihmisen ulottuvuutta, joka rakentuisi ilman ihmisen vesikokemusta, sanoo veden kulttuurihistoriaa tutkinut Hartmut Böhme.

Avaan Veli-Matti Huhdan elokuvaesseistä koostuvan teoksen Rahat ja henki (2019). Esiin kääntyy sattumoisin Matti Kassilan klassikkoelokuvaa Elokuu (1956) käsittelevä teksti. Käy ilmi, että Huhta katselee elokuvaa — jonka tarina sijoittuu järvi-Suomeen, kanavan varrelle — Gaston Bachelardin avustuksella, erityisesti teoksen Vesi ja unet kautta. Huhta kirjoittaa:


Bachelard kysyy miten, minkälaisilla mekanismeilla, vesi tuottaa ihmisen mieleen kuvia, jotka sitten siirtyvät taiteeseen. Vesi on ”olennainen kohtalo, joka alinomaa muutaa hänen [ihmisen] olemassaolonsa substanssia; Bachelardin metapoetiikassa vedestä ”tulee kuvien tukikohta”.


”Ihmisellä on syvällä itsessään sama virtaamisen kohtalo kuin vedellä”, Huhta jatkaa filosofin siteeraamista. Hetken päästä kirjoittajan mieleen tulee säe Pentti Saarikoskelta:
 On kuin järvi ajattelisi.

Pakko lainata tähän Vedenpeiton mottositaattia, koska mielestäni se kertoo sekä Särkiön aiheesta että hänen metodistaan:

Kun näen syvän veden läpi uima-altaan pohjalaatat, en näe niitä vedestä ja heijastuksista huolimatta vaan nimenomaan niiden läpi ja välityksellä. Jos noita vääristymiä ei olisi, jos ei olisi auringon tekemää raidoitusta, jos näkisin laattojen geometrian ilmman tuota lihallisuutta, lakkaisin näkemästä ne sellaisina kuin ne ovat ja siellä missä ne ovat, nimittäin kauempana kuin mikään paikannettavissa oleva paikka. Itse vedestä, vedellisestä voimasta, siirappimaisesta ja peilailevasta elementistä ei voi sanoa, että se on tilassa: se ei ole muualla, mutta se ei ole uima-altaassakaan. Se asuu siinä, se aineellistuu siinä, mutta allas ei sisällä sitä, ja jos nostan silmäni sypressien seinämään jolla heijastusten verkko päilyy, minun on myönnettävä, että vesi vierailee sielläkin tai ainakin lähettää sinne aktiivisen ja eläväisen olemuksensa (suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila).

Todellisuus puuttuu jälleen asiaan. Aamulla löydän puhelimestani artikkelin keksinnöstä, joka ”poistaa veden veden alla otetuista valokuvista”. Ilmaisu on vähän hassu, mutta pidän sen konkretiasta. Ilman ja veden valoa läpäisevät ja valoa taittavat partikkelit eroavat toisistaan, ja tämä vaikuttaa siihen, miltä esineet ja värit niiden läpi kuvattuna näyttävät. Nyt kehitetty algoritmi "poistaa" eroavaisuudet ja laskee arvot uusiksi pikseli pikseliltä, ja tämän ansiosta veden alla otetut kuvat näyttävät siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. (Artikkeli ei sitä sano, mutta kaiken järjen mukaan algoritmin voisi kääntää myös toisinpäin, siis niin että ilmassa otetun valokuvan saisi näyttämään veden alla otetulta.) Keksintö perustuu fysiikan ja tietotekniikan soveltamiseen, mutta sen idean takana voisi olla Merleau-Ponty.

Pilkun paikka edellä siteeratussa runokatkelmassa ei ole sattumaa tai virhe. Kokoelman typografia ja säkeiden asettelu sivulle noudattaa pääosin modernismin ihanteita. Poikkeukset normista ovat harvassa. Muutaman kerran pilkku tai kaksoispiste löytyy epätavanomaisesta paikasta. Siellä täällä sanojen väli on tavanomaista pitempi. Virkkeen päättäviä pisteitä on teoksessa tasan yksi:

meriveteen on liuennut maailmoja.

Tämä riittää. Tarkkaan harkitut poikkeamat muistuttavat lukijaa: vaikka puhe on vedestä, kyse on tekstistä.

Yhtä hyvin kuin vedestä tässä voisi olla puhe runoudesta. Runous itsessään on materiaa mutta myös materiaalia muokkaava työkalu. Eikä tässä kaikki. Runouden rakenne ja muoto kuuluvat sen sisältöön. Se säilöö, välittää, ruokkii. Sen rajat ovat epäselvät: on mahdoton sanoa, mistä runous alkaa ja mihin se päättyy, tai missä kulkee erillisten runojen raja. Runous kiertää ja omaksuu erilaisia olomuotoja. Ei ole yllätys, että teoksen yhtenä kummina on juuri Merleau-Ponty. Tämä kaikki on kuvailtu ja näytetty Vedenpeitossa.

Vesi on teoksen nimestä ja mottositaatista alkaen tärkeä aines. Se on osa ympäröivää luontoa, mutta myös metafora monille asioille. Veden oma luonne ratkaisee. Vesi on joustava, muotoon sopeutuva, läpinäkyvä ja valoa monin tavoin taittava elementti. Se on itsessään jotain, mutta on myös koko ajan suhteessa johonkin. Vesi on monta asiaa ja samalla melkein ei mitään. Se on ”totta”, mutta on vaikea sanoa, mitä se ”todella” on. Särkiöllä vesi on ainetta, joka esiintyy erilaisissa muodoissa ja erilaisina kokonaisuuksina, kuten sumu, jää, pisara, aalto, lätäkkö, lampi, lähde, järvi ja meri. Mutta veteen liittyy myös ajatuksia, tuntemuksia ja aistimuksia, joita ymmärtää vain runon logiikka. Muutama katkelmallinen esimerkki:

     puoliksi tajuissaan vesi
toistaa välillä ystävällisesti maailman
        antaa
      laajentua pinnalleen
    mehevöityä veden pysty-
          ja poikkiloimin

…

vedet ja silmät
    piilottelevat valon värejä

         perässämme
    pigmentoituminen, veden uurteet

    monistumisen todellisuus,
        aallot valoissa joita lainaavat
                pinnan yltä

…

joka vedellä oma tiheytensä johon
             raivataan reitti
      opitaan muuttuvat kentät

…

vain tuntoaisti toimii tässä:
     aaltojen uiminen aaltojen lukeminen
               ,vedeksi tuleminen

…

  veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
        sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
         valoon

Jatkoa seuraa:

Ei myöskään ole suurta runoutta ilman hitauden ja seesteisyyden suuria intervalleja, ei suuria runoja ilman hiljaisuutta. Vesi onkin yksi rauhan ja hiljaisuuden alkumalleista. Nukkuvat ja hiljaiset vedet tuovat maisemaan, kuten Paul Claudel sanoo, ”laulujen lampia”. Niiden lähettyvillä runous kasvaa painossaan. Vesi elää suurena materialisoituneena hiljaisuutena. Juuri Mélisanden lähteen laitamilla Pelleas huokaa: ”On aina niin oudon hiljaista… Voi kuulla veden nukkuvan.” Tuntuu siltä, että tajutakseen hiljaisuuden sielumme on nähtävä jotakin joka vaikenee; ollakseen varma levollisuudestaan sen on tunnettava lähellään suuri luonnonolio unessa. Maeterlinck työskenteli runouden ja hiljaisuuden rajamailla, niin hiljaisin äänin kuin mahdollista, nukkuvan veden äänin.

Tässä on paikka jälleen palata hetkeksi Gaston Bachelardiin ja teokseen Vesi ja unet. Bachelardin mukaan esimerkiksi runoilijat voidaan jakaa neljään kategoriaan sen mukaan, mitä elementtivoimia he edustavat. Kirjoittaminen edellyttää ikään kuin elementtiin sitoutumista. ”Jotta uneksinta olisi kyllin luonteikasta”, Bachelard kirjoittaa, ”tuottaakseen kirjoitetun runoteoksen eikä vain joutohetkien päähänpälkähdyksiä, sen on löydettävä aineensa. Jonkin elementin on annettava teokselle substanssi, säännöt, erityinen poetiikkansa.” Vesi vetää puoleensa runoilijoita. Loppupuolella teosta Bachelard päästää irti:

Iloissaan ja suruissaan, kiihkossaan ja tyyneydessään, piloissaan ja valituksissaan lähde on oikeastaan, kuten Paul Fort sanoo, ”vedeksi tullut sana”. Veden kaikkia ääniä — kauniita, yksinkertaisia, raikkaita — kuunnellessa vesi, siltä vaikuttaa, ”nousee kielelle”. Pitäisikö meidän vaeintaa riemu, joka seuraa kielen kostumista? Miten silloin ymmärtäisimme tiettyjä ilmaisuja, jotka kutsuvat esiin kosteuden sisimmän olemuksen? Esimerkiksi Rigvedan eräs hymni liittää kahdella lauseella meren ja kielen toisiinsa: "Indiran rinnan täytyy soman janossaan olla täynnä sitä: kuten meri on aina täynnä vettä, niin kielen täytyy alati olla syljen kostuttama. Nesteisyys on kieleen liittyvä perusasia: kielen pitää aina olla täysissä vesissä. Siitä alkaen kun opimme puhumaan, kuten Tristan Tzara toteaa, ”vuolaiden jokien parvi täyttää kuivan suun”.

Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.

Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.

Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).

ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun

etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla

tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan

Ihmisen yhteys aineeseen on enemmän kokemus kuin ajattelua. Tämä kokemus on subjektiivinen, mutta sille on vaikea keksiä vastaväitettä. Tunteen intensiivisyys kuuluu tekstin rytmissä kautta teoksen.

Miten hyvä olla maan laskoksessa.
Syvässä solassa joen kanssa.
Olla maan sisällä luolassa tai kurussa.
Päästä lähemmäksi tai syvemmälle
ja katsoa jalkojen juurelta vuorta.
Päästä vuoren helmoihin. Päästä puiden aliseen veteen.
Päästä kulkemaan uomaa jonka suu on kätkössä.

Kuinka sanoa paremmin, että vesi kulkee kuvien kautta, Bachelard kysyy. Kuinka ilmaista paremmin sen metaforinen voima? Hänen mielestään Wordsworth kehittelee kuvastoaan edelleen kohti psykologista metaforaa, joka puolestaan näyttää syvyyden perustavalta metaforalta:

Sellaisia suloisia toimia olemme kauan harjoittaneet, jotka
ovatkin asettuneet pysyvästi pitkin menneen ajan pintaa.

Bachelardin mukaan runoilija "uneksii enemmästä, koska kaikki heijastukset ja syvyyden ilmiöt sysäävät hänet kuvien tielle, koska taivaan ja syvän veden avioliitosta syntyy sekä rajattomia että täsmällisiä metaforia". Bachelard jatkaa Wordsworthin siteeraamista:

Silti usein on hän ymmällään, eikä pysty erottamaan
varjoa aineesta itsestään, kalliota ja taivasta ja vuoria, pilviä
jotka heijastuvat selkeän veden syvyydessä, siitä mikä
siellä on oikeasti kotonaan, milloin risteää valonheijastus omaan
kuvajaiseensa ja milloin auringon kilo, kaikki väräjöivät liikkeet,
ei tiedä mistä, ovat esteitä jotka tehtävästä vain
ihanamman.

Vesi on Bachelardin mielestä runoilijoille antoisa aihe erityisesti silloin, kun sen heijastuksia ja syvyyksiä kontemploi yhtaikaa.  Esimerkiksi hän ottaa William Wordsworthin ja tämän runon "Prelude":

Kuin se joka roikkuu alas kurottaen hitaasti kulkevasta veneestä
hiljaisen veden rinnalla maaten, ryhtyy sellaisiin
löytöihin joita silmä voi tehdä allaan syvyyden pohjasta ja
näkee monia kauniita näkyjä vesikasveja, kaloja, kukkia,
onkaloita, pikkukiviä, puiden juuria, ja ihmeitä enemmänkin.

Suom. Jöns Carlson

Vesi on Bachelardille antoisa aihe, koska se on yhtä aikaa monta. Hukkumisen paikka ja elämän välttämätön eliksiiri, yhtä aikaa kaiken ympäri kietoutuvaa ainetta ja läpinäkyvää ei-mitään, suurten tragedioiden näyttämö ja itsessään valtaisa peili.