Jatkan esipuheen referoimista. Ihmisen ja veden suhde tarkoittaa, että ihminen — joka itsekin koostuu suureksi osaksi vedestä — ei voi irrottautua luonnon ja veden kiertokulusta muttei myöskään sanoutua irti itse luomistaan vesiteknologian käytännöistä. Ihmisen kulttuurinen minäkuva on liitossa veden kanssa. Ja koska kulttuurit ovat kytköksissä veteen aineellisesti ja symbolisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vedestä puhutaan ja missä yhteyksissä eli miten eri diskurssit esittävät vettä. Teollisena aikakautena luonnontieteiden ja vesiteknologian hallitsema tieto vedestä on painottunut luonnonfilosofisten ja kulttuuristen merkitysten, kertomusten ja myyttien kustannuksella, ja tämä on johtanut veteen liitettyjen symbolisten ja myyttisten merkitysten kaventumiseen. Suora sitaatti:

Vesi on kuitenkin yksi maailman vanhimmista kulttuurisista symboleista, ja se kantaa vahvoja filosofisia, uskonnollisia ja eettis-esteettisiä arvoja. Vesi on tärkeässä roolissa useimmissa maailmansyntymyyteissä ja luonnonfilosofioissa. Vesi on kieliä ja kansallisia kulttuureja ylittävä symbolinkantaja ja keskeinen välittäjäaines vertauksille, metaforille, allegorisille ja muille kielikuville. Vesi liitetään mitä erilaisimpiin elämänalueisiin, konkreettiseen ja abstraktiin, tilaan, muotoon, valtaan, naisellisuuteen, jumaluuteen, mutta myös politiikkaan ja oikeuteen; se on osallisena kulteissa, rituaaleissa, uskonnoissa, taiteissa ja tieteissä.

Ihmekös tuo, että Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Vesi ja unet nousee jälleen esille. Veden poetiikka ei koostu vain visuaalista kuvista, vaan vesi on läsnä unelmoinnissa ja kuvittelussa myös kokemuksellisena tunteena. Bachelardin mukaan vesi elementtinä ”tuo tullessaan tietyntyyppisen syntaksin, mielikuvien ketjuuntumisen ja pehmeän liikkeen, joka irrottaa uneksinnan liian suorasta objektisuhteesta”.