Päivän ja yön, veden ja rannan rajalla. Niin kuin sana sekä osuu kohteeseensa että määrittelee sen kiertämällä ja rajaamalla. Sana enemmänkin ääriviivana kuin ääriviivan rajaamana "sisällyksenä". Näinkin sen voi kuvata:

silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä
tai päinvastoin





aaltojen puoleisella reunalla
lauseen loppu ei sopeudu sen alun jatkoksi

Kun runoilija "puhuu" runossa, hänen "yleisönsä" voi olla kuka tahansa. Erityisen hämärä on tapaus "sinä".

Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa, joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan tämän tässä, jokin täällä tulvii. Viesti on matkalla aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.

Vaikea täsmentää, onko kyse sinä-passiivista vai "toisen" puhuttelusta. Näin kieli toimii. Jokin on sekä täysin selvää että kertakaikkisen sumeaa. Myös saumakohtaa on vaikea osoittaa, sitä pistettä jossa hengityksen vaiheet kohtaavat tai muuttuvat. Kuva ulottuu merkityksenantoon: Aivan kohta alkaa sana.

Merestä ja elementeistä ei pääse. Kaija Rantakarin kokoelma on nimeltään Koko meren laajuus. Heti ensimmäisellä sivulla sanotaan:

meri on syvä,
laaja, tasainen aavikko


kooltaan suurempi, ääneltään
tummempi ja kainompi

Ääretön koko käy yli ymmärryksen. Vähänkään suuremmaksi kasvaessaan sen rajat tulevat vastaan.

niin pitkä katse, että se poistaa ympäriltä kaiken,

pupilliesi mustuus läikkyy ylitse