Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:


M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.

Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

Samaan asiaan, ihmisen ja eläimen samankaltaisuuksiin ja eroihin, viittaa myös teoksen Wittgensteinilta lainattu motto: ”Jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä.” Toisaalta kannattaako siitä huolestua, emmehän me tahdo ymmärtää edes toista ihmistä, kuinka sitten leijonaa. Kielen ansiot ajatuksen ja muistin välineenä ovat ilmeiset, mutta kommunikaatio on ongelmallista. Sisältö lähtee liikkeelle yhtenä ja päätyy perille toisena. Voisi kuitenkin ajatella, että onneksi. Kommunikaation rikkinäinen puhelin pitää merkitykset liikkeessä ja pakottaa koko ajan punnitsemaan ja tulkitsemaan ajatuksen ja muistin sisältöjä. Ihminen edistyy, jos ja kun kieli ei kivety. Runous treenin muotona muistuttaa tästä.

Odinin korpit olivat nimeltään Muisti ja Ajatus. Aki Salmelan kokoelma Eläimen varjo (2019) alkaa  osastolla, jossa luonnehditaan ”antropomorfisia eläimiä”. Ensimmäisenä vuoron saa Korppi. Teksti alkaa:

Korppi on vienyt pesäänsä joka päivä joitain kiiltäviä esineitä. Näen ne täältä ylimmän kerroksen ikkunasta. Sanotaan, että korpit ovat hyvin älykkäitä eläimiä. Kenties se rakentaa jotain, jonkinlaista konetta.

Tekisi mieli ajatella, että kyseessä on runoilija ja hänen koneensa. Mutta rakentaako sen Muisti vai Ajatus?

Hämärästä ja tilasta puheen ollen, Maggie Nelson muistuttaa Sinelmissä Herakleitoksen tunnetun maksiimin eri versioista. Tässä yksi: Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan juoksevat uudet ja uudet vedet alati. Ja hetkeä myöhemmin:


Sillä fakta on, että muistia tutkivat neurotieteiulijät eivät vieläkään tiedä, otammeko aina jotain muistaessamme käyttöön pysyvän ”muistiosasen” — jota usein nimitetään muistijäljeksi tai engrammiksi — vai luommeko joka kerta muistaessamme uuden ”jäljen” ajatuksen säilytyspaikaksi. Ja koska kukaan ei ole vielä hahmottanut näiden jälkien materiaalisuutta eikä paikallistanut niitä aivoissa, niitä ajatellaan edelleen enimmäkseen metaforien kautta: ne voivat olla ”raapustuksia”, ”hologrammeja”, ”painaumia”; ne voivat sijaita ”kierteissä”, ”huoneissa” tai ”säilytysyksiköissä”. Kun itse kuvittelen omaa muistamisen tapahtumaani, näen Fantasia-elokuvan Mikki Hiiren harhailemassa maitomaisessa tummansinisessä galaksissa, jossa tuikkivat animaatiotähdet.

Saila Susiluoto teoksessa Metropolis (2018):

Mitä pimeämpi meri

sen loistavammat oliot syvyydessä

Myöhemmin samassa kokoelmassa, ensin aukeaman vasen puoli:

Meren suolahuuto, sumutorven painauma muistin laskokseen

haaksirikko kun laiva huuhtoutuu portaita pitkin

kalkittuun seinään kuvioituu levästä muraali, näkinkenkiä

simpukoita, hiekkaa meidän repaleisista kengistämme

hopeasuomuja, unia joissa tilaan avautuu lisää huoneita

kaupunkien päälle toisia kaupunkeja

missä linnut lentävät levottomasti

tuulen ja auringon repimät kukat

tähtien luodinreiät kupolin lihassa



ajattele merta, aaltoja jotka laukovat rantaa vasten

heinäsirkkojen nitkuttavaa kelloa

saarta joka on valossa hohtava kuparikattila

unta josta heräsit                 ja uni vielä venytteli sinussa

eikä olisi tahtonut sinun loppuvan

Ja sitten oikea:



Tuo meri, meidän suolamme ja sokerimme, se lämpeni kosketukseni alla. Sisällä talossa oli puuleikattu ikoni, enemmän raami, kehys, kuvassa oli puinen äiti, hänen vatsassaan lapsi, hänen vatsassaan kalan ranka. Ajattelin että leivän, kalan ja jakamisen siemenet olivat jo siellä, valmiina. Ajattelin: että kun lapsena pelkäsi miten vuodet muuttavat, että tulee itselleen tunnistamattomaksi.

Venetsian laguuni on erikoistapaus merien joukossa. Donna Leon kuvaa komisario Guido Brunettin ja tämän ystävän Davide Casatin souturetkeä paikallisella puparìnilla (suom. Kaijamari Sivill):

Brunetti oli soutanut pojasta lähtien, mutta tiesi, että tähän tasaiseen kulkuun hän ei olisi osannut antaa mitään lisää. Soudusta ei erottanut sen paremmin liikkeen alkua kuin loppuakaan, sitä hetkeä kun aironvedon voima muuttuu: se oli jatkuvaa liikettä eteenpäin, kuin kohoavassa ilmavirrassa lentävä lintu tai rinteessä suihkiva suksipari. Se oli suhinaa tai kohinaa, yhtä vaikeata kuvailla kuullakin edes lagunan hiljaisuuden keskellä.

Kokemus veneessä on visuaalis-auditiivinen, mutta Brunetti tuntee sen koko kropassaan.

Brunetti käänteli päätään puoleen ja toiseen, mutta kuului vain vaimea, matala kohina. Hänen teki mieli kääntyä katsomaan Casatin soutamista niin kuin olisi katselemalla voinut tallettaa Casatin liikkeet muistiinsa ja toistaa ne myöhemmin, mutta hän ei halunnut siirtää painoaan ja siten muuttaa veneen tasapainoa hiukkaakaan.

Jonkin ajan kuluttua Brunetti ei voi enää vastustaa kiusausta, ja hän kääntyy katsomaan ystävänsä taidokasta soutamista. Näky palauttaa Brunettin kauas lapsuuteen:

Katsellessaan täydellisen tasapainoista liikettä — eteen ja taakse, eteen ja taakse — ja airon sulavaa käsittelyä Brunetti ajatteli, että kukaan hänen ikäisensä tai nuorempi mies ei kykenisi soutamaan sillä tavalla pilaamatta suoristustaan rehentelyllä. Airosta putoilevat pisarat osuivat veteen melkein näkymättöminä ennen kuin airo sukelsi pinnan alle ja liikkui taaksepäin. Isä oli soutanut samalla tavalla.

Ihmeellinen kokemus voimistuu seuraavina päivinä, kun Brunetti uskaltautuu pitkästä aikaa itsekin kokeilemaan soutamista yhdessä ystävänsä kanssa. Rytmitajua ja koordinaatiokykyä edellyttävä taito on kuin onkin säilynyt lihasten ihmeellisessä muistissa.

Runo on itsensä muistamiseen kehitetty pikku kone, sanoo Don Paterson. Muistin jumalatar Mnemosyne on runotarten synnyttäjä, mutta runoa ei paineta mieleen, vaan sen muistaminen on runo, ja siitä tulee osa muistajaansa. Tallentamiseen kehitetyt runokeinot rimpuilevat ajan kulumista vastaan ja omalla orfisella tavallaan onnistuvat hetken huijaamaan myös kuolemaa.

Samaan hengenvetoon törmään artikkeliin, jossa kerrotaan limasienistä. Limasienet ovat yksisoluisia ameebankaltaisia olioita, jotka nimestään huolimatta eivät ole sieniä, mutta eivät myöskään kasveja tai eläimiä, vaikka niitä on luultu kummaksikin. Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta, mutta ne hyödyntävät joukkoistamista ja osaavat ratkaista niille asetettuja tehtäviä. Ne pystyvät jakaantumaan useiksi erillisiksi ”yksilöiksi” ja palaamaan jälleen yhdeksi organismiksi. Yhdeksi palattuaan ne pystyvät jakamaan yksilöinä hankkimansa muistot eli hyödyntämään näin kertyneen tiedon. Limasienten tiedetään ”karanneen” laboratorioista, joissa niitä on tutkittu, ja ne osaavat suunnistaa labyrintissa. Keskiajalla värikkäitä limasieniä luultiin taivaalta pudonneiden tähtien jäännöksiksi, ja niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia. Japanissa tiedemiehet rakensivat tutkimusastiaan alustan, joka jäljitteli rakenteeltaan Tokion metropolialueen karttaa. Kaupunkiympäristön strategisiin keskuksiin tutkijat sijoittivat keoiksi limasienten suosimaa ravintoa. Kun limasieni asetettiin astiaan, se alkoi alkoi liikkua keolta keolle ravinnon perässä. Vuorokauden kuluttua limasieni oli haarautumalla muodostanut alustalle verkoston, joka muistutti jotakuinkin tarkalleen Tokion raideliikenteen karttaa. Yksisoluinen limaklöntti oli pystynyt muutamassa hetkessä samaan kuin joukkoliikenneratkaisuihin perehtyneet lukemattomat ihmisaivot vuosikymmenten kuluessa. Koe toistettiin isamankaltaisin tuloksin käyttämällä pohjana useita eri suurkaupunkien karttoja.

Istuudun alas suorittamaan päivän työni. Tartun lähimpään runokirjaan, joka sattuu olemaan Tuija Välipakan kokoelma Uutisia! Avaan teoksen sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla lukee: asumme meressä, koko planeetta on meri. Muutamaa riviä myöhemmin todetaan: sormenjälkien lisäksi / täysin yksilöllisiä ovat kielenjäljet. Aukeaman oikeanpuoleiselta sivulta alkaa uusi runo, jossa kehotetaan: lue tämä ääneen. Teksti jatkuu: sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi. En osaa väittää puolesta enkä vastaan. Mutta kääntyipä mihin suuntaan tahansa, runot tuntuvat käsittelevän muutamia yhteisiä aiheita. Niitä ovat kaikkialle ulottuva meri, jäljet, muisti.
Tuija Välipakka: Uutisia! Siltala 2018.

Käsitteet työmuisti ja säiliömuisti ovat käyttökelpoisia runoudessa. Sanovat, että edelliseen asiat tallentuvat äänen, jälkimmäiseen merkityksen perusteella. Jos on merkityksellistä sanottavaa ja viesti pitää saada kerralla perille, se kannattaa laittaa kertosäkeeseen. Eli lauluko pelkkää poppia ja viihdettä muka. Runouden auditiivisia ja rytmillisiä ominaisuuksia hyödyntävät räp-artistit ja lavarunoilijat. Äänellä saa huomiota, mutta siitä jää myös muistiin jälki. Jos joku tai jokin hävittäisi sekä kaiken ihmisen rakentaman että kaiken digitaalisen tiedon, mitkä asiat olisi mahdollista rekonstruoida pelkän runouteen tallentuneen tiedon perusteella? Kauan sitten huvittelin ajatuksella, että tällaisessa tilanteessa voisin antaa esimerkiksi kaupunkien rakentamisen Eminemin tehtäväksi. Perusteluista niin viis, mutta ajatus kutkuttaa yhä.

Runoudessa ei ole kyse viestien lähettämisestä, ainakaan siinä muodossa kuin sitä tänään kirjoitetaan ja luetaan, mutta kuten Don Paterson muistuttaa, erään toisen suulla, että vaikka tietäisi mitä on viestissään lähettänyt, ei voi olla varma mitä kukin on vastaanottanut. Kyse on kielellisesti ja psykologisesti mutkikkaiden asioiden hahmottamisesta, käsittelemisestä ja "muistamisesta". Runossa on suoran datan lisäksi kaikenlaista metadataa, joka voi olla esimerkiksi kymmenen tuhannen vuoden perspektiivissä olennaisempaa "tietoa" kuin varsinainen runo. Runo kertoo miltä tuntuu tai mitä ajattelen hänestä tai Hänestä, mutta se ilmaisee rakenteissaan myös sen, miten, missä ja miksi nuo tiedot ovat olemassa. Ennen muuta runo tehdään ja "lähetetään" siinä oletuksessa, että kyllä vastaanottaja ymmärtää, mitä hänen on mahdollista ja tarpeellista ymmärtää. Runon tekijä on populaari meemintekijä: "Jätän tämän vain tähän."

Italian alunperin huonetta ja asumusta tarkoittava sana stanza on lainattu englantiin siihen paikkaan, missä suomeksi sanotaan "säkeistö". Kuten Don Paterson massiivisessa runousopissaan The Poem. Lyric, sign, metre (2018) muistuttaa, runoilija on eräänlainen sisustaja. Se kuulostaa interiöörien stailaukselta, ja voi myös olla sitä, mutta soveltuu periaatteena kaikenlaisten rajoitteiden ja pakotteiden käyttöön: säkeistö eli huone on se tila, jossa operoidaan, eikä sinne mahdu eikä sovi mitä tahansa. Kun muoto on määrätty, kaikki minkä runoon haluaisi laittaa, ei enää pääsekään mukaan, tai sitten huoneessa liikkuminen muuttuu ylirunsaiden sisustuselementtien välissä puikkelehtimiseksi. Ajatus runosta huoneena tai huoneiden kokonaisuutena muistuttaa nykyaikaista tietoteknistä muistia, jonka kapasiteettiin viitataan niin ikään "tilana". Siihen aikaan, kun muita ulkoisen muistin tiloja ei vielä ollut, tapahtui maagisia juttuja: runon avulla oli mahdollista muistaa, mitä oli kerran tapahtunut, mutta saman keinon ansiosta myös ennustaa, mitä oli tapahtuva seuraavaksi.