Venetsian laguuni on erikoistapaus merien joukossa. Donna Leon kuvaa komisario Guido Brunettin ja tämän ystävän Davide Casatin souturetkeä paikallisella puparìnilla (suom. Kaijamari Sivill):

Brunetti oli soutanut pojasta lähtien, mutta tiesi, että tähän tasaiseen kulkuun hän ei olisi osannut antaa mitään lisää. Soudusta ei erottanut sen paremmin liikkeen alkua kuin loppuakaan, sitä hetkeä kun aironvedon voima muuttuu: se oli jatkuvaa liikettä eteenpäin, kuin kohoavassa ilmavirrassa lentävä lintu tai rinteessä suihkiva suksipari. Se oli suhinaa tai kohinaa, yhtä vaikeata kuvailla kuullakin edes lagunan hiljaisuuden keskellä.

Kokemus veneessä on visuaalis-auditiivinen, mutta Brunetti tuntee sen koko kropassaan.

Brunetti käänteli päätään puoleen ja toiseen, mutta kuului vain vaimea, matala kohina. Hänen teki mieli kääntyä katsomaan Casatin soutamista niin kuin olisi katselemalla voinut tallettaa Casatin liikkeet muistiinsa ja toistaa ne myöhemmin, mutta hän ei halunnut siirtää painoaan ja siten muuttaa veneen tasapainoa hiukkaakaan.

Jonkin ajan kuluttua Brunetti ei voi enää vastustaa kiusausta, ja hän kääntyy katsomaan ystävänsä taidokasta soutamista. Näky palauttaa Brunettin kauas lapsuuteen:

Katsellessaan täydellisen tasapainoista liikettä — eteen ja taakse, eteen ja taakse — ja airon sulavaa käsittelyä Brunetti ajatteli, että kukaan hänen ikäisensä tai nuorempi mies ei kykenisi soutamaan sillä tavalla pilaamatta suoristustaan rehentelyllä. Airosta putoilevat pisarat osuivat veteen melkein näkymättöminä ennen kuin airo sukelsi pinnan alle ja liikkui taaksepäin. Isä oli soutanut samalla tavalla.

Ihmeellinen kokemus voimistuu seuraavina päivinä, kun Brunetti uskaltautuu pitkästä aikaa itsekin kokeilemaan soutamista yhdessä ystävänsä kanssa. Rytmitajua ja koordinaatiokykyä edellyttävä taito on kuin onkin säilynyt lihasten ihmeellisessä muistissa.