Samassa lehdessä käsitellään utopioita. Tähtäin asetetaan sadan vuoden päähän. Oman tulevaisuudenvisionsa hahmottelee kirjailija Mia Myllymäki:


2120-luvulla olemme ottaneet opiksemme ihmisestä, joka eli sata vuotta aiemmin: tuolloin olimme vaipumassa epätoivoon erilaisten taakkojen alla arjen todellisessa ja keinotekoisessa kiireessä. Nyt käytämme aktiivisesti hyväksemme tietoa elämämme ainutkertaisuudesta. Välitämme ja huolehdimme itsestämme ja muista, teemme asioita yhdessä ja arvostamme yhdessäoloa. Pyrimme elämään tasapainossa yhteiskunnan, toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Yksinäisyyteen vetäytyessämme emme tee sitä päästäksemme pakoon muilta ja hektiseltä arjelta vaan nautiskellaksemme sisäisestä rauhasta. "Hyvinvointi" ulottuu sanatasolla kauas itsemme ulkopuolelle: se kohdistuu ajatuksissamme ja teoissamme myös maapalloomme, elinympäristöömme, jopa avaruuteen. 

Olemme omaksuneet ajatuksen tuottaa ja kuluttaa riittävästi eli tarpeeksi eli juuri oikea määrä eikä yhtään enempää. Säätelemme tuotantoa ja hyödykkeiden kuluttamista resurssien kantokyvyn ja palautumisen mukaan. Arvostamme sitä, että saamme tarpeemme täytetyiksi. Koska meillä kaikilla on yhtä paljon ja tarpeeksi ruokaa, suojaa, hoivaa ja turvaa, kenenkään ei tarvitse kerätä itselleen omaisuutta tai murehtia köyhyyttä. Koulutus ja kulttuuri ovat tasapuolisesti kaikkien saatavilla olevia perusasioita. Rahasta vaihdon välineenä on luovuttu. Tarpeelliset ja välttämättömät työt jaetaan: kaikki tekevät vähän, kukaan ei uuvu taakkansa alle. Kaikilla yhteiskunnan tasoilla on hyväksytty tosiasia, että olemme saavuttaneet historian hämärissä aloitetun pyrkimyksen tehdä maailmasta paikka, jossa ihminen voisi työnteon sijaan käyttää aikansa johonkin mielekkäämpään.

Marika Oreniuksen videoteos Black & White (Forum Box) on selkeästi pohdittu pienoisessee taiteilijan työstä. Orenius päätyy johtopäätökseen, että taiteilija on yhteiskunnallinen toimija ja aktivisti. Moni muu on tullut samaan tulokseen, eikä vähiten kärjistyneen poliittisen tilanteen ja globaalin ilmastonmuutoksen johdosta. Kaikki taide on poliittista, ajattelee monitaiteilija Teemu Mäki (Voima 9/2019). ”Olen marxilainen, mutta en pelkästään marxilainen”, Mäki sanoo. ”Pelkkä marxilaisuus ei riitä, sillä se keskittyy tavoittelemaan vain oikeudenmukaisuutta ja aineellista tasa-arvoa. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät yksinään riitä vastauksiksi kaikkein vakavimpiin kysymyksiin: mitä on hyvä elämä ja miten olla onnellinen?” Mäen mukaan taiteen abstraktius on usein näennäistä: taide käsittelee ihmistä ja yhteiskuntaa silloinkin kun se ei suoranaisesti esitä mitään. Sama koskee runoutta. Runous ei ole pelkästään kauniisti muotoiltuja ajatuksia syvällisistä aiheista. Runous tarjoaa vaihtoehtoisia ajatusmalleja, mutta tekee sen yhtä hyvin muotonsa ja rakenteensa avulla kuin suorasanaisen aatteellisen julistuksen keinoin.

Ilmeisintä viitettä saadaan odottaa sivulle 12: Olen suunnilleen saman ikäinen / kuin Saarikoski kuollessaan / eläessään hän oli Jeesuksen ja Kafkan / ja Suomiehen ikäinen. Teoksen nimen hämmästyttävän suora velka Hämärän tansseille (1983) ja sen runoilijalle tulee näin hetimiten varmistetuksi — ja myöhemmin vielä moneen kertaan. Sopii silti kysyä, mikä saa Haapalan ilmaisemaan asian näin suorasukaisesti. Ja ennen muuta, miksi se tehdään kiellon kautta? Kehittyy paradoksi: joku ilmeinen perinne on katkennut, mutta jatkaa kuitenkin olemassaoloaan. Hämärä ei ehkä itse tanssi, mutta tanssiiko joku hänen puolestaan? Tai jos hän ei enää tanssi, tekeekö hän sen sijaan jotain muuta? Haapala vastaa kysymykseen omalla tavallaan kirjoittamalla muodoltaan hyvinkin esikuvansa mukaisen, pohtivan ja polveilevan runoelman täynnä kuvauksia runoilijan arkielämästä lomitettuna nykyhetken päivänperhosiin ja kirjallisten klassikoiden pysyvämpään uutisvirtaan. Jos tämä metodi ja muotti on toiminut ennenkin, miksi vaihtaa ”uudempaan” tai ”parempaan”? Uusi teos ei ole samalla tavalla ”kokeileva” ja ”moniaineksinen” kuin vaikkapa Termini (2009) tai Kuka ampui Ötzin? (2012).  Mutta se on huolestunutta ja huolta kantavaa puhetta aikamme polttavista aiheista, samaan tapaan kuin niin monet juuri nyt kirjoitetut ja täälläkin käsitellyt runoteokset. Runoilija on globaali yhteiskunnallinen pohtija, aivan kuten Saarikosken päivinä. Kiintoisaa on varsinkin ylisukupolvinen näkökulma, joka tämän tästä nousee esille, kuten edellispäivän sitaatista näkee.

Mutta millainen on hyvä kirja? Lajista riippumatta hyvä kirja saattaa ajatukset ja tunteet liikkeelle. Pelkkä sisältönsä näyttäminen ei riitä. Anna Helle perustelee tutkimuksensa aluksi, miksi kokeellinen runous voi käsitellä yhtä aikaa sekä affekteja että yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tärkeä tiivistys lainataan Deleuzelta ja Guattarilta: ”Emme kysy koskaan, mitä kirja […] tarkoittaa. Emme yritä ymmärtää kirjaa. Mietimme, minkä kanssa se toimii yhdessä, mihin yhteydessä se välittää tai on välittämättä intensiteettejä.” Nämä intensiteetit muistuttavat luonteeltaan enemmän energiakimppuja kuin tietopankkeja. Tämä on se syy, jonka vuoksi parhaat teokset eivät luovuta helposti tai kerralla kaikkia salaisuuksiaan. Jotain jää avoimeksi. Ja tämä puute saa lukijan kerta toisensa jälkeen palaamaan teoksen äärelle joko esittämään vastaväitteitä tai antautumaan sen eri suuntiin heittävien voimien vietäväksi. Yhtä ainoaa paikallaan pysyvää merkitystä ei ole. Sen vuoksi tutkimuskin keskittyy kysymään, mitä kirjallisuus tekee maailmassa, miten se toimii ja vaikuttaa.