Hämmennys uudemman kokeellisen runon äärellä on tiukassa, vaikka välineitä lukemisen tueksi on ollut jo hyvän aikaa runsaasti tarjolla. Vuonna 2011 ilmestynyt runoantologia Vastakaanon sisälsi kaikkiaan viisi esseetä, joissa esiteltiin vuosituhannen alun kokeellisen runon poetiikkaa eri näkökulmista. Yhteensä puolen tuhatta sivua monenkirjavaa runoutta ja keinoja niiden ymmärtämiseen yksissä ja samoissa kansissa, voiko enempää toivoa? Anna Helteen vasta ilmestynyt teos Todellisuus pahoinpiteli runon jatkaa samoilla linjoilla. Tutkimuksen alaotsikko ”Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunossa” täsmentää, mistä on kysymys. Helle ottaa vakavasti sen, mihin päivänkritiikki suhtautui ensin turhanpäiväisenä leikkinä ja konstailuna. Affektiteorian valossa tunteet ja yhteiskunnallisuus eivät sulje pois toisiaan.

Runon ominaisuudet ovat tiettyyn rajaan asti mitattavissa. Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu. Ja silti runo on kullekin lukijalle kussakin lukutilanteessa aina ”erilainen”, riippuen muun muassa lukijan valmiuksista. Lukemiseen vaikuttavat esimerkiksi lukijan kokemus, tietämys ja herkkyys. Ja totta kai odotukset siitä, millainen runo on ja miltä se näyttää. Jos odottaa Eino Leinoa, Pentti Saarikoskikin voi olla hämmentävä kokemus, saati sitten Tytti Heikkinen tai Harry Salmenniemi. Torjunta saattaa olla jyrkkä, vaikka toisinkin voisi olla. Entä jos uuteen, erilaiselta näyttävään ja tuntuvaan runoon, joka ei välttämättä muodostu edes luettavasta tekstistä, suhtautuisi kuin ennenkokemattomaan harvinaisuuteen? Joskus se mitä on aina etsinyt, on jotakin mitä ei ole tullut edes kuvitelleeksi.

Tenhoa tuovat tekijät ovat tuttuja vaikkapa iskelmistä, joissa leperrellään rakkaudesta kaihoisan sävelmän päälle. Iskelmän tunnevaikutus on tosiasia, joskus jopa vuosikymmenestä toiseen, mutta mihin vaikutus tarkkaan ottaen perustuu, sitä on jo vaikeampi täsmentää. Täsmennystä ei välttämättä edes kaivata. Kaihon ja rakkauden kohteet vaihtelevat, kyse on tunteen voimakkuudesta. Tunteet ovat taattu merkki siitä, että ihminen on edelleen elossa; toisaalta tieto siitä, että tunteet edelleen vaikuttavat, pitää sekin ihmistä hengissä. Kiintoisaa on myös tapa, jolla Kainulainen pohtii tietämisen ja tuntemisen eroa ja suhdetta:

Tenhosta  puhuttaessa monille tulevat mieleen tunteikkaat runot. Varsinkin rakkausruno on monen tietämä, tunteita koskettava lajityyppi. Kiinnostavaa on, että ”tietäminen” osoittaa edellisessä lauseessa yleiseen tietoon rakkausrunosta, joka todellisuudessa kattaa lukuisia erilaisia ja eri aikoina kirjoitettuja, rakkautta aiheena käsitteleviä runoja. Kun suomeksi sanot tietäväsi jonkun henkilön, suhde on pintapuolisempi tai vaillinaisempi kuin silloin, jos tunnet jonkun. Sama pätee runouteen. Tunteminen tarkoittaa, että runot tuntuvat joltakin, ne vaikuttavat meihin ja ne ovat tavalla tai toisella sisäistänyt, ottanut osaksi ruumistaan. 

Tekstejä ja niiden lukutapoja on erilaisia. Jos runoteosta lukee kuin tietokirjaa tai siltä odotetaan kirkkaasti ja yksiselitteisesti ilmaistuja faktoja tai ajatuksia, runo vaikuttaa helposti vieraalta ja hämmentävältä. Kainulainen täsmentää:

Tuttuus saatetaan sekoittaa oletukseen, että runoista olisi löydettävissä selvä viesti tai filosofinen väite, joka olisi jo tiedetty ja siksi yleisesti tunnistettavissa oleva tosiasia, kuten vaikkapa ”elämä on matka”. Se vain olisi sitten sattuman tai muun oikusta puettu runolliseen muotoon tai koodattu erityisellä symbolikielellä, joka kuorruttaa varsinaista sisältöä, sitä mihin runo viittaa. Tällöin ilmaisun tavat ymmärretään välineeksi ja jätetään huomiotta, että juuri ne vaikuttavat lukijaan merkittävissä määrin ja voivat mahdollistaa uudet näkökulmat ennalta tunnettuun tai sellaiseksi luultuun. Jos syvennytään vai siihen, mitä runon on tai sanoo, syrjäytetyiksi voivat tullan runokielen aiheuttamat tunne- ja muut vaikutukset, tenhoa tuovat tekijät.

Tunnetta ja tietoa, tuntemista ja tietämistä käsitellään teoksessa monelta kantilta. Ero on kiintoisa. Ajatus vaatii pidemmän, monivaiheisen kehittelyn, jossa lähdetään liikkeelle Eino Santasen sanomalehden sunnuntaisivuille kirjoittamasta esseestä (HS 9.1.2011). Kyseessä on eräänlainen suurelle yleisölle suunnattu nykyrunouden käyttöopas. Santasen mukaan runouden edessä koettua hämmennystä helpottaa, jos jättää annetut lukuoletukset sikseen ja sen sijaan suo kullekin teokselle luvan olla oma itsensä. Tämä on tähdellistä, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Kainulaisen mukaan omituisuus tai outous ei kuitenkaan ole itseisarvo tai ainut huomionarvoinen piirre runossa. Tutullakin on sijansa:

Jos teoksen pitää olla täysin uudenlainen, ihkaouto tai aivan erityinen, ennakkoasenteen tavoitehakuisuus suuntaa runouden lukemista tietynlaisten piirteiden tai sisältöjen etsimiseen. Tällöin lukemisen muut ulottuvuudet lukitaan pois käytöstä ja niiden toimintamahdollisuudet tyrehdytetään. Jos johtotähtenä on omituiseuuden etsintä, huomiotta jäävät runojen muut merkitykset: tuttuus ja tunnistettavuus. Ne eivät kuitenkaan tarkoita yhtä kuin itsestään selvä tai aivan sama.

”Runokieli kiehtoo ja häiritsee — vaikuttaa — monin tavoin”, Kainulainen muistuttaa. Outo kaihertaa mieltä, mutta tarkemmassa tarkastelussa myös tuttu saattaa sisältää jotakin tuntematonta. ”Outo voi osoittaa ilmaisutavan sille, mitä on etäisesti aavistellut.”

Jatkoa seuraa:

Ei myöskään ole suurta runoutta ilman hitauden ja seesteisyyden suuria intervalleja, ei suuria runoja ilman hiljaisuutta. Vesi onkin yksi rauhan ja hiljaisuuden alkumalleista. Nukkuvat ja hiljaiset vedet tuovat maisemaan, kuten Paul Claudel sanoo, ”laulujen lampia”. Niiden lähettyvillä runous kasvaa painossaan. Vesi elää suurena materialisoituneena hiljaisuutena. Juuri Mélisanden lähteen laitamilla Pelleas huokaa: ”On aina niin oudon hiljaista… Voi kuulla veden nukkuvan.” Tuntuu siltä, että tajutakseen hiljaisuuden sielumme on nähtävä jotakin joka vaikenee; ollakseen varma levollisuudestaan sen on tunnettava lähellään suuri luonnonolio unessa. Maeterlinck työskenteli runouden ja hiljaisuuden rajamailla, niin hiljaisin äänin kuin mahdollista, nukkuvan veden äänin.

Tässä on paikka jälleen palata hetkeksi Gaston Bachelardiin ja teokseen Vesi ja unet. Bachelardin mukaan esimerkiksi runoilijat voidaan jakaa neljään kategoriaan sen mukaan, mitä elementtivoimia he edustavat. Kirjoittaminen edellyttää ikään kuin elementtiin sitoutumista. ”Jotta uneksinta olisi kyllin luonteikasta”, Bachelard kirjoittaa, ”tuottaakseen kirjoitetun runoteoksen eikä vain joutohetkien päähänpälkähdyksiä, sen on löydettävä aineensa. Jonkin elementin on annettava teokselle substanssi, säännöt, erityinen poetiikkansa.” Vesi vetää puoleensa runoilijoita. Loppupuolella teosta Bachelard päästää irti:

Iloissaan ja suruissaan, kiihkossaan ja tyyneydessään, piloissaan ja valituksissaan lähde on oikeastaan, kuten Paul Fort sanoo, ”vedeksi tullut sana”. Veden kaikkia ääniä — kauniita, yksinkertaisia, raikkaita — kuunnellessa vesi, siltä vaikuttaa, ”nousee kielelle”. Pitäisikö meidän vaeintaa riemu, joka seuraa kielen kostumista? Miten silloin ymmärtäisimme tiettyjä ilmaisuja, jotka kutsuvat esiin kosteuden sisimmän olemuksen? Esimerkiksi Rigvedan eräs hymni liittää kahdella lauseella meren ja kielen toisiinsa: "Indiran rinnan täytyy soman janossaan olla täynnä sitä: kuten meri on aina täynnä vettä, niin kielen täytyy alati olla syljen kostuttama. Nesteisyys on kieleen liittyvä perusasia: kielen pitää aina olla täysissä vesissä. Siitä alkaen kun opimme puhumaan, kuten Tristan Tzara toteaa, ”vuolaiden jokien parvi täyttää kuivan suun”.

Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.

Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.

Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).

ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun

etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla

tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan

Voidaan väitellä siitä, onko runon tarkoitus kiinnittää lukijan huomio runoon itseensä vai sen ympäristöön. Lukiessaan runoa lukee sitä mitä on silmien edessä paperilla, mutta myös ajatuksiaan, muistojaan, tuntemuksiaan ja maailmaa siinä ympärillä. Siru Kainulainen korostaa tätä lukemisen hetkeä tai elettä — runon affektivoimaa — teoksessaan Runon tuntu (2016). Huomio on tärkeä. Runon rytmi tarkoittaa tekstin poljentoa mutta myös sen vaikutusta lukijaan. ”Kutsun tällaista tapahtumista ja tekemistä lukemisen tuntutilaksi ja lähestyn sitä rytmitse: rytmi havainnollistaa, miten runo toimii ja toiminnallaan aktivoi lukemista”, Kainulainen kirjoittaa.

Juhani Harrin assemblaaseissa eli esinekoosteissa esiintyy usein pieniä simpukankuoria. Kuorten läsnäoloa teoksissa selittää vanitas-maalauksista tuttu perinne. Simpukat ovat jotain kiven ja eläimen väliltä. Kuoret huuhtoutuvat merestä rannalle, ja syystä tai toisesta ihmiset poimivat ne mukaansa. Ehkä ne muistuttavat ihmisen kuolevaisuudesta. Ennen muuta simpukat ovat lakanneet toimimasta alkuperäisessä ympäristössään ja yhteydessään. Sama pätee Harrin teosten esineisiin yleensä: ne ovat menettäneet käytännöllisen funktionsa ja jäljellä on ainoastaan esteettinen. Esineet on siirretty yhdestä järjestelmästä toiseen. Tämä on myös runoihin päätyvien sanojen kohtalo. Sanat, joilla ei ole käyttöä muualla, jatkavat elämäänsä.

Mutta mihin simpukka tässä kokoelmassa viittaa, tai mitä se edustaa? Ja miksi juuri keskiyön simpukka? En todellakaan tiedä, enkä ole varma, onko tieto edes olennaista. Se on varma, että ”simpukalla”, niin kuin melkein jokaisella sanalla, on myös alatyylinen, seksuaalisuuteen liittyvä merkitys, mutta siitä tässä tuskin on kysymys. Sen sijaan simpukan rakenne ja muut lajityypilliset ominaisuudet herättävät kiinnostusta. Simpukoiden rakenne on periaatteessa kaksijakoinen: on kaksi toisiinsa saranan varassa liittyvää kuorenpuolikasta ja varsinainen sisus eli nilviäinen, jota kuoret suojaavat. Kun puhumme simpukasta, aina ei ole selvää, kummasta on puhe; voimme tarkoittaa jompaa kumpaa tai molempia yhtä aikaa, simpukan ”kokonaisuutta”. Kuvainnollisesti simpukka kuorineen on ikään kuin kansiensa sisään kätkeytynyt kirja tai teos, jonka muotoa ja sisältöä on vaikea erottaa toisistaan. Niin tai näin, toista ei ole ilman toista, ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan ne muodostavat yhdessä taidokkaan ja monimutkaisen kokonaisuuden. Niin tai näin, toista ei ole ilman toista, ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan ne muodostavat yhdessä taidokkaan ja monimutkaisen kokonaisuuden. Etenkin kun kuvioon liittää merenpohjassa asustavan simpukan elinympäristön ja sen roolin siinä, esimerkiksi vesien ja myrkkyjen suodattajana. Siis vähän niin kuin runo tai runous, jolla on yleisten ja yksityisten merkityssisältöjen aikaansaama kompleksi, loputtomasti kasautuva ja sakeutuva.

Maa ja madot, kuu ja planeetat. Kaiken loputon kasautuminen ja sakeutuminen. Tuolle akselille mahtuu monenlaisia siirtymiä järjestelmästä toiseen. Runous ahertaa noiden siirtymien parissa. Runous ”kuvaa” todellisuutta, mutta ei yks yhteen peilin kaltaisesti, vaan hyödyntämällä ja synnyttämällä voimia, jotka pitävät kuvaamansa todellisuuden toisaalta kasassa ja toisaalta jatkuvassa liikkeessä. On ajateltava jälleen Deleuzen affekteja, tiedostamattomia voimia joita on kaikkialla, mutta joista suurin osa jää kokijaltaan tietoisesti havaitsematta ja siten nimeämättä. Näiden voimien parissa työskentely on runouden toimialaa.

Ympäristössä tapahtuu:

Madot suojelevat maahan pudonneita kappaleita
hautaamalla ne multaan
tulevien arkeologisukupolvien löydettäviksi
keskiyön simpukka ja lehti, jota tuuli puhaltaa kukaan ei puhaltanut

vapaa ja avoin hiili on salainen ainesosa
loputon kasautuminen tai sakeutuminen,
että ilmansuunnat eivät ole energiaa vaan kuhinaa

kasan päällä puhdistettu kuu
                               ja planeetat

Olipa lukijalla apunaan kuinka hienostunut tai käytössä koeteltu työkalupakki tahansa, hän on silti omillaan, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Jos useammassakin Tomin runossa mainitaan simpukka, pitääkö silloin ajatella myös helmeä? Mikä on ”oikea” reaktio kuhunkin sanaan tai asiaan? Eräässä runossa sanaa käytetään näin:

annetaan muurahaisen viedä lanka simpukan läpi
se on luotettavampi kuin ihminen
siirtymä järjestelmästä toiseen on vastoin tuntemiamme lakeja

Runo päättyy:

lajinsa mukaisesti
puukin vaikuttaa ympäristöönsä

Jossain puolivälin jälkeen seuraa osasto nimeltä ”Kyynelmitta”. Sen ensimmäinen runo saattaa olla se halkeama, josta minä pääsen livahtamaan sisään:

Hengitys, tuuli, henki, keuhkokuume, rapina. Kuuman kaakaon

höyry. Lehdet kahisevat koskieasssaan toisiaan, tapahtuman

kestolla ei sittenkään ole merkittystä tässä yhteydessä. Sana

joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin. Mutta minä

olen täydellinen järki ja lepo. Erillisyyden perusolemus

merkitsee, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla

kelluvan oksan välimatkasta.

Sana joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin? Niinpä. Mutta mitä tarkoittaa, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla kelluvan oksan välimatkasta? Ja miten tähän on päädytty alun litaniasta? Miksi rapina? Jos puhutaan hengityksestä ja keuhkokuumeesta, eikö sen pitäisi olla rahina?

Jos et tiedä mistä aloittaa, aloita teoksen ulkoisesta kuvailusta. Suurin osa Anna Tomin esikoiskokoelman Huomisen vieras (2019) runoista on kirjoitettu ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Jos ja kun pisteitä tai isoja alkukirjaimia esiintyy, syyt voivat olla ilmeisiä, mutta eivät aina. Sana voi olla virkkeen alkuun sijoitettu pronomini ”Se”, mutta myös erisnimen statuksen saanut yleisnimi ”Taiga”. Peräkkäin lueteltuina ”Kantonin pommitukset, Miamin muotiviikot ja Berliinin olympialaiset” eivät aiheuta päänvaivaa, mutta mitä tarkoittaa paria riviä myöhemmin esiintyvä ”Huomisen Maailma”? Tärkeistä asioista on kysymys, koska pian sen jälkeen runoon päätyvät myös sanat ”Rauha” ja ”Vapaus”. Muuan puolen sivun mittainen runo alkaa ensin tuttuun tapaan ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Sama koskee runon loppua. Puolivälissä runoa periaate kuitenkin vaihtuu hetkeksi. Sen seurauksena pitkän runon ainoat isolla alkukirjaimella kirjoitetut, samalla rivillä esiintyvät sanat ovat substantiivit ”Sama” ja ”Vieras”. Näin korostetaan samuutta ja vierautta. Tarkoitukseni ei ole ihmetellä tai irvailla ratkaisuja. Tämänkaltaiset poikkeamat ovat sen sijaan mahdollisia reittejä aluksi läpitunkemattomalta vaikuttavaan teokseen. Toinen silmiinpistävä piirre liittyy yksittäisten runojen asemointiin. Tapana on, että runojen ensimmäiset rivit alkavat samalta tasalta, mutta Huomisen vieraassa näitä aloitustasoja on ainakin puolisen tusinaa. En keksi ratkaisulle määräävää periaatetta.

Voima (8/2019) on haastatellut Maria Matinmikon. Keskeistä runoilijan puheessa ja kirjoituksessa on "yhteiskunnallinen unelmointi". Unelmointi edellyttää kielen ja sanojen tuottamista. Patriarkaalisuuden vastavoimaksi Kolkan kirjoittaja tarjoaa vaginaalista ajattelua ja taidetta. Pirstaleinen, epämääräinen ja monipuolinen vaginaalisuus edustaa runouden utooppista ulottuvuutta. Vaginalla Matimikko viittaa naisen sukupuolielinten kokonaisuuteen. ”Mitä munasarjoilla ja klitoriksella on tekemistä toistensa kanssa? Ne ovat eri paikoissa, mutta ovat silti osaa samaa kokonaisuutta.” Samassa lehdessä jututetaan myös Niillas Holmberg. Uudessa runokirjassaan Jalkapohja Holmberg kirjoittaa:

Elämä on yhteen kysymykseen vastaamista.
Se on maa, siis se kysymys

ja minä
parhaani mukaan vastaan
MAA.

Niin, joskus sekä kysymys että vastaus siihen ovat sama asia.

Tekstit alkavat kommentoida itseään aivan konkreettisesti: sivun alalaitaan asemoidut nootit tekevät huomautuksia sivun ylälaidan esseefragmentteihin. Ajatusten rakenteita esitetään myös paljaan graafisesti. Aika muuttuu tilaksi ja tila ajaksi.

Kun heität kiven pimeässä, eikö se välähdä myös kuumana tähdenlennon mahdollisuutena taivaankantta vasten kuin kysymys, mitä sisäinen äänesi sattui samalla toivomaan? Ehkä ymmärtämisen okkultistinen jäsennys on tätä: mielikuvien vaeltamista myös polkuaan reunustavassa ympäristössä; asioiden kuulemista toisten asioiden sisältä.

Eräällä sivulla "normaalin" tekstin korvaa pistekirjoitus. Braillen eli pistekirjoituksen tunnistaa kirjoitukseksi, mutta harjaantumaton tarvitsee silti Wikin tarjoamaa käännösapua viestin sisällön ymmärtämiseksi. Tovin keskittyneen koodinpurkamisen jälkeen kaoottiselta näyttänyt pistejoukko järjestyy ja avaa salaisuutensa. Kuinka ollakaan tuloksena on jälleen metateksti: TÄMÄ KAUNIS SIGNAALI EI KOSKETA JUURI NYT AIVAN KUTEN KUULUISI. Sepä se. Teksti kuin teksti koskettaa ja kuuluu monella tasolla, ja toisinaan kriittinen lukeminen edellyttää runontulkintaan perinteisesti kuulumattomien keinojen soveltamista. Mutta puheena olevan tekstin erityispiirteisiin kuuluu silti, että sen signaalia ei voi koskettaa ja siksi se välittyy vain näkeville (mikä tietysti koskee kaikkea painettua tekstiä). Lukeminen tapahtuu useiden aistien avulla. Tai niin kuin tekijä jäljempänä otsikkoonsa viitaten painokkaasti kirjoittaa: ”Kaikessa hiljaisuudessa tuntuu aina vain perustellummalta ehdottaa kielelle asemaa kuudentena aistina, sillä sen avulla ymmärtää toisin kuin kehossa vuorottelevien varassa.”

Aiheen uudelleen rajaaminen samoin kuin näkökulman tai mittakaavan muuttaminen synnyttävät uutta vaikka itse asia pysyisi samana: ”Kun auguuri 3000 vuotta sitten toisintaa rakenteilla olevan temppelin pohjakaavaa sauvalla ilmaan ja tutkii josko suorakulmioon ilmestyvien lintujen lentoradoissa on suosiollisia enteitä, hän saattaa olla ensimmäinen joka näkee maiseman kuvana ja katsoo eristettyä kuin kokonaisuutta, näkee tuon eristämisen avulla jotain mikä ei näkyisi osana kokonaisuuttaan.” (Varmemmaksi vakuudeksi tekstin alle on piirretty pisteviivoin rajattu suorakaiteen muotoinen alue, ikään kuin markeeraamaan auguurin ilmaan piirtämää suorakulmiota. Alue on periaatteessa tyhjä, paitsi että lehden kääntöpuolelle — tässä tapauksessa edelliselle sivulle — painettu teksti kuultaa vaimeasti paperin läpi.)

Ajan ja paikan konkretia saa välillä hupaisia muotoja. Muistamme toki aiemman, Jyväskylän Tuomiojärven rantaan sijoitetun päiväyksen. Myöhemmin toisaalla luetellaan täsmälliset koordinaatit, jotka Googlen paikannuspalvelun avulla vievät lukijan Luoteisväylän tuntumaan, Kitimeotin alueelle pohjoisen Kanadan tietymättömiin erämaihin. Paikasta saamme ”tietää”, että kyseessä on ”saari, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa” — "tieto", joka ei todellakaan ole lukijaparan tarkistettavissa. Vähän myöhemmin sivulla lukee yksinäinen päivämäärä 11.4.1954. Wikipedian mukaan kyseessä on 1900-luvun ”tylsin” päivä, vuorokausi jonka kuluessa ei ainakaan tietokoneen mukaan tapahtunut ”mitään” — tai ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Mitä näistä täsmällisistä mutta ilmeisen vähäpätöisistä tiedonmurusista pitäisi ajatella? Ennen muuta mitä ne tekevät runoteoksessa? Pakko luottaa jälleen tekijään, jonka mukaan ”runous ei ole tunnettujen piirteiden joukko vaan kaikkea mikä avartaa, kaiuttaa tai muuntaa kielen signaalia, saa sen käyttäytymään toisin vaikka mikään ei käyttäytyisi toisin. Tämän seurauksena runous ei yläkäsitteenä voi määrittää miten yksittäisen runon, teoksen tai lukemisen pitäisi toteutua.”

Tästä eteenpäin — eli reilu puolet koko teoksen laajuudesta — konkretia lisääntyy. Välillä kirjaimet ja sanat väistyvät, joko kokonaan tai näyttelemään sivuosia, antaakseen tilaa kuville tai muodostaakseen niitä itse lauseitten sijaan. Jos ei tietäisi, että ollaan runoteoksessa, olisi melkein mahdotonta sanoa, missä ollaan tai mitä tämä on. Runojen kokoelma tämä ei ole. Kuvarunojen tai konkreettisten runojen lomaan sijoitetut pienoisesseet auttavat eteenpäin: ”Lukutapojen eroihin ei liity arvottavaa jäsennystä vaan uteliaisuutta niiden piileviin ominaisuuksiin” tai ”vain ihminen kykenee havaitsemaan, jakamaan sekä merkityksellistämään kokonaisuudesta irtoavia yksityiskohtia ja virheitä”. Lukija on tekijä: ”Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liukumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä.” Niinpä niin, lukeminen on maailman tarkastelua mutta myös sisäänpäin katsomista.

Tapahtuu jälleen iso muutos. Seuraavan osaston nimen muodostaa outo kirjainpari ”n g”. Kyseessä voisi olla suomen kielen äng-äänne, mutta ihan varma ei voi olla, sillä näyttäisi siltä, että kirjainmerkit on ladottu hieman erilleen toisistaan. Sitä paitsi sama kahdesta konsonantista koostuva merkkiyhdistelmä ilmaantui "kaikessa hiljaisuudessa" keskelle runoa jo runsaat kaksikymmentä sivua aiemmin ilman minkäänlaista selitystä tai ilmeistä yhteyttä ympäröivään tekstiin. Mitä merkki tarkoittaa erityisesti tässä yhteydessä ja miten sitä pitäisi kutsua? Mainitussa runossa kirjaimet oli kirjoitettu selvästi erikseen, mutta osaston otsikossa kirjasimen koko on leipätekstiä suurempi eikä kirjainten etäisyys toisistaan ole yhtä ilmeinen. Onko sittenkin kyse suomalaisesta nasaalista, ja niin muodoin hämärästä viittauksesta Henriikka Taviin, jonka runossa Minulla on ääntä nenässä? (Tuskin sentään nuorisokielen lyhenteistä ”no good” tai ”next generation”?) Käännetäänpä sivua. Seuraavalle lehdelle lihavoidulla otsikkofontilla painettu yksinäinen sana tai sanaruno selvittää asian:

kangngastus

Kyseessä siis on kuin onkin äng-äänne, mutta myös muunnelma Aram Saroyanin klassisesta yhdensananrunosta lighght. Ero on kuitenkin ilmeinen. Englanninkielisessä sanassa "light" kirjainyhdistelmä ”gh” on äänetön, sen sijaan suomeksi käännettäessä asia on ratkaistava toisin. Blombergin ja Harry Salmenniemen suomentamassa käännösvalikoimassa Happi ja muita minimalistisia runoja (2009) Saroyanin runo päätyi muotoon vvalo. Sana ”kangastus” viittaa sekin visuaaliseen aistimukseen, tai harha-aistimukseen, mutta on konkreettisempi, ja siksi kaksinkertainen ”ng” sopii siihen. Paperille painetut sanat ovat samaan aikaan käsitteellisiä viittoja tai merkkejä mutta myös fyysisiä, aistein havaittavia olentoja. Aiemman runon keskellä esiintynyt ”ng” jäänee silti mysteeriksi. Se on varmasti siinä silmiemme edessä, mutta mitä se tekee siinä?

Jotain vanhahtavaa ja perinteistä on myös saman osaston runossa nimeltä ”Jäljessä”. Runo säilyttää sanan monet merkitykset. ”Sinne, missä haukka silmukoi kehiään, (…) ilmestyvät tähdet, kohta, kuin toinen ajatus”. Ja sitten:

Mutta entä jos rantaa myötäilevillä hiekkateillä
ei olisi toisten kävelijöiden jälkiä, omat
jälkemme lakkaisivat ennakoimasta tulevia,

kulkuamme johdattavien ajatusten vaiheet
peittäisivät kaikki nämä mahdollisuudet?
Mikään ei johtaisi mihinkään mutta veisi kaikkialle.

Ei voi mitään sille, että runo tuon tuosta siellä täällä alkaa puhua itsestään ja keinoistaan.

Tunnelma vaihtuu. Runoihin ilmestyy sanoja kuten maalaiskirkko, kuoron pylväikkö, ukkosen vasama, tuulikello, aarnihauta. Mikä vuosisata tämä on? Jotta aika ja paikka eivät jäisi epäselväksi, yhdessä runossa nekin ilmoitetaan tarkasti: Tuomiojärvi, 27.9.2017. Tämä on Jyväskylää, pari vuotta sitten. On yhtä aikaa järisyttävää ja lohdullista lukea vasta ilmestyneen teoksen sivuilta:

Keskiaika saapui käärmekaulaisina joutsenina
keuhkoissaan mausteita ja uusi tapa tanssia,
nuotioita, kylän kokoisia kieltoja, kimaltelua.

Ja muutamaa riviä myöhemmin:

mutta asutusta halkova virtaus huuruaa
kiertyvän merihirviön hypnoosissa
kuin näköala, jossa mitään ei koskaan tapahtunut 

kiehuisi oman hahmottomuutensa voimasta
ja osoitat kohtia, joihin lumi tarttuu ensin
kuin maisemasta irtoaisi palasia.

Niin, missä ajassa ja paikassa nyt ollaan? Kuin näköala, kuin maisemasta? Kuka sanoo, että perinteisistä runokeinoista olisi luovuttu? (Tässä osastossa kuin-vertaus esiintyy kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä runossa.) Ja taas se maisema, ja taas se lumi!

Joka tuntee Kristianin, tai on kuullut hänen puhuvan yksityisesti tai yleisön edessä runoudesta, tunnistaa hänen äänensä myös kirjan sivuilta. Ääni joka on yhtä aikaa hapuileva ja varma asiastaan, siis vähän niin kuin runokin on. Alun melkein minimalistiset tekstit saavat pituutta seuraavissa osastoissa. Ne ovat runollisen ajattelun jälkiä, dokumentteja. Laajat, levolliset kehittelyt saattavat kuitenkin välillä poiketa hetkeksi oudoille sivupoluille, tähän tapaan:

Välissä pitkiä minuutteja, joiden aikana maailma muuttui;
edessä pitkiä minuutteja, joiden aikana toisenlainen
on edelleen mahdollinen.


                                                Metsä
kuin yksi mänty jokaista nukkujaa kohti


ja lehvästöön kajastuvaa valon viskositeettia, huomenaamu.


Nyt sinä olet-olet, ja luut sisälläsi ovat
kuumia konsonantteja
elämänmittaisen hymnin rakenteessa


sillä eivätkö nämä yhteisten vuosisatojemme holvikaaret
suojaa myös suotta unohtunutta akustiikkaa, rakkausrunoja —


katkeamatonta todistusta miten ilmeikkäästi
ihmiset ovat rakastaneet todellisuutta
jossa ovat rakastaneet?


Kuinka maailma tiivistyy meihin, eivät sen puutteet.

Käännän sivua. Nyt siinä lukee:

Ennen lehvästöä 

vihreän vaellusta kevät 

tarttuu parhaimmin ja ilmoittautuu
palaavien siipiin. 

Suunnattomuus, käheä vesilintu, nyt

Kryptoamnesiaa käytännössä.

Pian edellä kirjoittamani jälkeen tartun Blombergin uuteen kokoelmaan Kaikessa hiljaisuudessa. Käännän esiin ensimmäisen sivun. Teos alkaa:

Maisema,
hiljaisuus; 

hiljaisuuden keskeytyminen 

katsottavaksi

Miten tämän selittäisi? Edellä kerratulla taaksepäin katsomisella oli tarkoitus. Olin selaillut ja lueskellut uutta teosta — hajamielisesti — jo useamman viikon ajan. Näiden viikkojen kuluessa minulle oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen käsitys teoksen tunnelmasta. Tämä käsitys sai minut palaamaan Valokaariin: halusin etsiä varmistusta tunteelle, että kirjoitus ikään kuin jatkuu siitä, mihin kirjoittaja oli päätynyt neljä vuotta aikaisemmin. Mitään konkreettista muistikuvaa tai runonpätkää minulla ei ollut esittää tämän tuntemuksen tueksi. Kiinnitin huomioni Valokaarien maisemaan sattumalta ja intuitiivisesti; se, että sana oli myös uuden teoksen ensimmäinen, oli täydellinen yllätys. ”Todisteet” löytyivät ikään kuin väärässä järjestyksessä.

Kuin eläisi nykyhetkeä pienellä hajamielisellä viiveellä.

Sitaatti on peräisin Blombergin edellisestä kokoelmasta Valokaaria (2015), sen loppupuolelta. Tämä lienee runollinen kokemus, jonka myös muut kuin runoilijat voivat ajoittain tunnistaa — riippumatta siitä, onko kokemukselle minkäänlaista tosiasiallista perustetta. Sitaatti jatkuu:

Syntyy vaihtoehtoinen todellisuusperiaate: kryptoamnesia: unohdamme jonkin muualta kuulemamme ja myöhemmin, toisessa yhteydessä, pidämme sitä tilannekohtaisena oivalluksenamme 

niin kuin valon lisääntyessä maisema etsiytyy lumipeitteen alla menneisyyttä kohti, mutta ilmenee keväänä. 

Ja vähitellen se, mitä ihminen on kuvitellut nähneensä, muuttuu, ja se muuttuu aina vain useammin todeksi.

Tässä saattaa olla lausuttuna jotain runouden luonteesta ja toimintaperiaattesta yleensä.

Avara ja monimuotoinen runouskäsitys toteutuu teoksesta toiseen. Jos ei tietäisi — kirjastoluokituksen perusteella tai muuten — että tämä, tuo ja se ovat ainakin oman ilmoituksensa perusteella runoutta, niin mistä tämän seikan voisi päätellä? Signaaleja riittää. Kölö kuuluu Poesia-vihkojen julkaisusarjaan, jota toimittaa Kristian Blomberg, itsekin Poesian runoilija. Mutta kyse ei ole yhdestä ainoasta estetiikasta, kuten tässäkin yhteydessä luetuista teoksista saatetaan huomata. Runous ei ole vain yksi asia.