Jatkoa seuraa:

Ei myöskään ole suurta runoutta ilman hitauden ja seesteisyyden suuria intervalleja, ei suuria runoja ilman hiljaisuutta. Vesi onkin yksi rauhan ja hiljaisuuden alkumalleista. Nukkuvat ja hiljaiset vedet tuovat maisemaan, kuten Paul Claudel sanoo, ”laulujen lampia”. Niiden lähettyvillä runous kasvaa painossaan. Vesi elää suurena materialisoituneena hiljaisuutena. Juuri Mélisanden lähteen laitamilla Pelleas huokaa: ”On aina niin oudon hiljaista… Voi kuulla veden nukkuvan.” Tuntuu siltä, että tajutakseen hiljaisuuden sielumme on nähtävä jotakin joka vaikenee; ollakseen varma levollisuudestaan sen on tunnettava lähellään suuri luonnonolio unessa. Maeterlinck työskenteli runouden ja hiljaisuuden rajamailla, niin hiljaisin äänin kuin mahdollista, nukkuvan veden äänin.