Yhtä hyvin kuin vedestä tässä voisi olla puhe runoudesta. Runous itsessään on materiaa mutta myös materiaalia muokkaava työkalu. Eikä tässä kaikki. Runouden rakenne ja muoto kuuluvat sen sisältöön. Se säilöö, välittää, ruokkii. Sen rajat ovat epäselvät: on mahdoton sanoa, mistä runous alkaa ja mihin se päättyy, tai missä kulkee erillisten runojen raja. Runous kiertää ja omaksuu erilaisia olomuotoja. Ei ole yllätys, että teoksen yhtenä kummina on juuri Merleau-Ponty. Tämä kaikki on kuvailtu ja näytetty Vedenpeitossa.

Olipa lukijalla apunaan kuinka hienostunut tai käytössä koeteltu työkalupakki tahansa, hän on silti omillaan, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Jos useammassakin Tomin runossa mainitaan simpukka, pitääkö silloin ajatella myös helmeä? Mikä on ”oikea” reaktio kuhunkin sanaan tai asiaan? Eräässä runossa sanaa käytetään näin:

annetaan muurahaisen viedä lanka simpukan läpi
se on luotettavampi kuin ihminen
siirtymä järjestelmästä toiseen on vastoin tuntemiamme lakeja

Runo päättyy:

lajinsa mukaisesti
puukin vaikuttaa ympäristöönsä