Ilmeisintä viitettä saadaan odottaa sivulle 12: Olen suunnilleen saman ikäinen / kuin Saarikoski kuollessaan / eläessään hän oli Jeesuksen ja Kafkan / ja Suomiehen ikäinen. Teoksen nimen hämmästyttävän suora velka Hämärän tansseille (1983) ja sen runoilijalle tulee näin hetimiten varmistetuksi — ja myöhemmin vielä moneen kertaan. Sopii silti kysyä, mikä saa Haapalan ilmaisemaan asian näin suorasukaisesti. Ja ennen muuta, miksi se tehdään kiellon kautta? Kehittyy paradoksi: joku ilmeinen perinne on katkennut, mutta jatkaa kuitenkin olemassaoloaan. Hämärä ei ehkä itse tanssi, mutta tanssiiko joku hänen puolestaan? Tai jos hän ei enää tanssi, tekeekö hän sen sijaan jotain muuta? Haapala vastaa kysymykseen omalla tavallaan kirjoittamalla muodoltaan hyvinkin esikuvansa mukaisen, pohtivan ja polveilevan runoelman täynnä kuvauksia runoilijan arkielämästä lomitettuna nykyhetken päivänperhosiin ja kirjallisten klassikoiden pysyvämpään uutisvirtaan. Jos tämä metodi ja muotti on toiminut ennenkin, miksi vaihtaa ”uudempaan” tai ”parempaan”? Uusi teos ei ole samalla tavalla ”kokeileva” ja ”moniaineksinen” kuin vaikkapa Termini (2009) tai Kuka ampui Ötzin? (2012).  Mutta se on huolestunutta ja huolta kantavaa puhetta aikamme polttavista aiheista, samaan tapaan kuin niin monet juuri nyt kirjoitetut ja täälläkin käsitellyt runoteokset. Runoilija on globaali yhteiskunnallinen pohtija, aivan kuten Saarikosken päivinä. Kiintoisaa on varsinkin ylisukupolvinen näkökulma, joka tämän tästä nousee esille, kuten edellispäivän sitaatista näkee.