maanantai 30. syyskuuta 2019

Ei ole yhtä mallia ja muottia siitä, mikä määrittelee runon tai millaista sen kieli on. Erityisesti Kölön videoissa ja performansseissa korostuu ääni, mutta myös runokäsityksen konkreettisuus ja fyysisyys. Kölö ei ole vain tekstiä. Maailman kielten vähetessä ja sulautuessa toisiinsa ennustuksia runokielen tulevaisuudesta on mahdoton esittää. Ja silti ”tulevaisuus” on jo täällä. Verkon toisaalta pienten toisaalta maantieteelliset rajat ylittävien heimojen moniaineksiset paikalliskielet muistuttavat hyvinkin Kölön runoutta. Tällaista se on tai ainakin voisi olla.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Joku sanoi, vai lukiko se jossain, että Kölö olisi käyttänyt runoissaaan pariakymmentä eri kieltä. Niin montaa en pysty tästä vihkosta osoittamaan, mutta pystyykö kukaan, ja onko sillä lopultakaan väliä. Montako kieltä ihminen yleensä tunnistaa? Ehkä kymmenkunta, joista puolet on sellaisia, että niitä ymmärtää edes auttavasti. Ja tässäkin tapauksessa puhutaan vain latinalaisin aakkosin kirjoitetuista kielistä tai niiden iloisista sekamuodoista:
potti kiimles pepi pimpis imp ei niin pieneks menny bene

ensin bensinen är slut luuttus sinen loodud tussit nussima ny ska
Yleensä rivit ovat pitkiä, kuten yllä esitetyssä katkelmassa, mutta lainataan tähän vielä toisenlainen esimerkki, tässä tapauksessa kokonainen runo, joka muistuttaa hiukan Hannu Helinin polyglottismia:
velmab muudel tell me mute stories 

kelvattu keldjurens jungfru untrue zoogrounds

foxruns folkfuns vanlig vulkan

sulet hulgas ka pulkat ulpukalta

vartalo altistaa ja karta all

kalt ist kalt

Niin, kylmä on kylmää, mutta kuten moni lienee huomannut, joskus Googlen kääntäjäkin leikkii. Jos viimeisen rivin pyytää kääntämään virosta suomeksi, kuten vahingossa tulin tehneeksi, tuloksena on syyllinen syyllisyyteen. Sepä se, ja robotit tekevät sitä jo puolestamme.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Tulos on paradoksi. Runot ovat kaikkea muuta kuin keskeislyyristä itseilmaisua: ne ovat puhdasta sanojen helinää ja melskettä, ääntä ja vimmaa. Se mikä runoja kantaa eteenpäin on saundi ja rytmi, enemmän välitön visuaalis-auditiivinen assosiaatio kuin ajatuksellinen tai muu sisällöllinen koherenssi. Ne edustavat kielen pienimpien yksikköjen ilonpitoa omiensa parissa, ja mieluummin tunteen kuin tiedon siirtoa. Mutta se paradoksi. Kölön runoudessa kielten omaksuttu ja itse luotu sekamelska siirtää kaiken vastuun lukijalle. Koska mitään ”sisältöä” ei ole, runojen ”teho” riippuu lukijan kielitaidosta mutta myös hänen henkilökohtaisesta herkkyydestään ymmärtää kielen muita kuin puhtaasti ”asiallisia” viestiominaisuuksia. Kölön runoudessa keskeislyyrisyys ei viittaa tekijään vaan lukijaan.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Lisää hämmennyksen aiheita. Viroksi, suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettuja johdantotekstejä seuraava englanninkielinen preface on melkein kaksi kertaa muita pitempi, ei enää juurikaan edellisten käännös, vaan vähä vähältä omille poluilleen ja omaan keinotekoiseen kieleensä erkaantuva teksti:
As there can be no extinction without intinction, today Kölö is being constantly supercognized author communicating with immunicator, who creates noisense's nuisance from uncalled associations, gramolectic bumps and obstinate misspelling themephones separating languages by uniting and uniting them with separating. Spare times Kölö is avantgardening its flowers, pushing up babalonian stems, waving its exemplimities like folklore, performance, pop music, rituals or liturgy under the only trinity of shaman, sheman, he-man and german she-p-herd. Learning how to speak, attempting infancy proper, Kölö is gineanuine and unorthorex search for the essance of languages.
Niin, the essance of languages. Tahallaan luotu ero siihen mikä on (olevinaan) kielten sisintä olemusta. Kölön itse annetussa ”aitoustakuussa” kaikuu hauskasti sekä Derridan differance että esanssin keinotekoinen maku. Loput vihon sisällöstä eli runsaat kaksikymmentä sivua on melkein läpipääsemätöntä kielten rämeikköä, aluskasvillisuutta, kukkaketoa. Jokainen yksittäinen ”runo” lähtee liikkeelle jostain äänteellisestä impulssista ja jatkaa sanojen tai sanan kaltaisten yksikköjen ketjua tutuista, vähemmän tutuista ja itse keksityistä kielistä poimituilla fraaseilla, sanoilla, äänteillä tai tavuilla. Vaikka ”sanojen” merkitystä ei ”ymmärttäisikään”, ne kaikki voidaan lausua ääneen. Ikään kuin kyseessä olisi homofoninen käännös — kaikkine kuviteltavissa olevine muunnelmineen — jostain tuntemattomasta ”lähtötekstistä”. Kun yksi äänne tai äänteiden yhdistelmä on käyty läpi, siirrytään toiseen ja taas seuraavaan. 


torstai 26. syyskuuta 2019

Kertomus jatkuu: "Aluksi se puhui vain suomea ja viroa, nyt se on kasvattanut repertuaariaan, kielet änkevät ulos syntymäsijoiltaan, solmuuntuvat, takertuvat, kuivuvat ja etsivät läheisyyttä toisistaan. Kölö on baabelin kielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta." Seuraavilla sivuilla Kölön tarina kerrotaan ensin ruotsin ja sitten englannin kielellä, kaikissa tapauksissa pienin tai hieman suuremmin variaatioin. Ruotsiksi Kölöön viitataan sanalla "den", englanniksi se on "it". Erikielisiä versioita verratessani huomaan, että vironkielisessä tekstissä sanotaan heti alkajaisiksi, että "Kölö on etenduste sari, hääl, köne ning räägijä ise", siis esitysten tai performanssien sarja, mutta nimi myös äänen ja puheen tuottajalle eli tekijälle. Teksti päättyy: "Vihik sinu käes on ainult üks tallend, kus leideti Soomest ühe vana ohvrikive allt", eli minun jäljiltäni suomennettuna: "Kädessäsi oleva vihko on vain yksi tallenne, joka löydettiin Suomesta uhrikiven alta." Suomenkielisessä esisanassa sama kohta ilmaistaan hieman toisin: "Tämä vihko on vain yksi saman performanssin verkko."

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Teoksen ja sen tekijän ja hänen muun toimintansa kuvailu osoittautuu ennen kokemattoman mutkikkaaksi. Tämä kuulunee projektin luonteeseen, mutta kertoo myös odotuksista ja käytännöistä, joita teoksen ja sen lukijan suhteeseen yleisesti liitetään. Hankaluudet alkavat, kun eroa tekijän ja teoksen välillä on vaikea tehdä (kirjoitin edellä ensin ”teoksesta ja hänen lukijastaan”). Nimimerkki tai taiteilijanimi ei Kölön tapauksessa ole naamio, joka kätkee tai häivyttää taiteilijan "oikean" persoonan; se on sateenvarjo, jonka alla kaikki tapahtuu. Verkkoa vähän koettelemalla selviää, että Kölö ei myöskään piileskele: "Jos haluat tavata hänet, kutsu Kölö keikalle numerosta +358503759641. Kölö ei vastaanota palkkoita vaan lahjoittaa ne lyhentämättömänä luonnonperintösäätiölle, joka ostaa metsää läheltä esiintymispaikkaa. Kölöltä saa myös nokkospaperista tehtyjä hiileen tai muihin katoaviin jälkiin kirjoitettuja runonäytteitä. Kaikki tuotto kiertää takaisin luontoon."

tiistai 24. syyskuuta 2019

Tämä on jännittävää. Runovihkon kannessa lukee suuraakkosin sana KÖLÖ, ei muuta. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kyseessä teoksen, sen tekijän vai kenties molempien nimi? Vihkon takakannessa tai teostiedoissa tekijästä ei kerrota mitään, ei myöskään kustantaja Poesian sivuilla (siellä teoksen nimi on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella muodossa "kölö" ilman erillistä mainintaa tekijästä). Aiemmista yhteyksistä tiedetään, että nimi "Kölö" viittaa myös performanssihahmoon ja laajimmillaan kokonaiseen taideprojektiin. Nimimerkin takana on jo pitkään lavoilla ja verkossa toiminut runoilija, jonka henkilöllisyys on tiedossa, mutta josta kuitenkin tiedetään kovin vähän, eikä liene tarkoituskaan tietää (Instagramissa hän julkaisee kuvia ja videoita teoksistaan nimellä personal_k6l6). Tietoja tekijästä saadaan vasta teoksen sisällössä. Sisältö alkaa suoraan ensimmäiseltä sivulta vironkielisellä otsikolla: "Kes on Kölö?" Otsikkoa seuraa puolen sivun mittainen teksti, jossa kaikesta päättäen vastataan otsikossa esitettyyn kysymykseen. Näin on lupa päätellä, sillä loput sivusta täyttää suomenkielinen teksti otsikolla: "Kölöstä". Vaikka en viroa osaakaan, sen verran ymmärrän, että kyse ei ole edeltävän kappaleen suorasta käännöksestä. Teksti alkaa: "Kölö syntyi Suomenlahden puolivälissä."

maanantai 23. syyskuuta 2019

Aivan viimeisillä sivuilla runoon ilmaantuu käänteistä suurin eli puhuteltu "sinä". Ollaan ihan lähellä kielen maagista funktiota, jossa elotonta lähestytään loitsun keinoin: Hei sinä raukea helmi. Hei, sinä vedestä. Ihan varma ei voi olla, missä tarkoituksessa "sinää" vihdoin ja viimein puhutellaan, mutta muutos on merkittävä, koska aiemmin sitä ole tapahtunut. Toiseksi viimeinen sivu päättyy:
Hei sitten, kaksiääninen juoma, harhauttava, kuvajainen. Väreistä, valosta, päivästä, se miltä näyttää. Hei, hyvästi kirkas piste, madonreikä.
Pari riviä tyhjää tilaa, ja sitten:
Kasvojesi vieressä, piste. Violetti, valoisa. Välitön etäinen.
Mahdoton sanoa, kenelle tai mille sanat on osoitettu, tai mikä on tämä piste, tai madonreikä, kenenkin kasvojen vieressä. On vain tyydyttävä siihen "tietoon" tai "ehdotukseen", että kyseessä on "kaksiääninen juoma".

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Maata käännellään ja maa kääntyy Promessassa monella tavalla. Hyvin konkreettisesti maa kääntyy silloin kun pohjoisen pallonpuoliskon Italian tilalle kokemuksen paikaksi vaihtuu etelän Uusi-Seelanti. Kaikki aineen — ja runon — vapaudet, hajota ja yhdistyä. Kun arkinen voileivän syönti ja mouruavat kissat liitetään tuon tuosta maata ja sen asukkeja mittaaviin ja tulkitseviin ”koviin” tieteisiin, tuloksena on visaista mutta vääjäämättä merkitystään luovuttavaa runoutta.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Olinko luullut että maailma päättyy siihen pintaan, jolle jalat asettuvat, teos kysyy. Että maailmalla on alkupiste kuin lukujen alku nollassa ja sen jälkeen ääretön nouseminen yhteen suuntaan?
että maapallolla asuminen on asumista pallopinnalla, että pallo on käännetty, se on negatiivisesti itsensä, se on kaikki muu kuin pallo. Että silmät katsoisivat ulos ja silmien takana olisi negatiivinen tila, jokin, mitä ei ole, että ihminen alkaisi kehon pinnalta ja olisi sisältä tyhjä

perjantai 20. syyskuuta 2019

Melkein lopussa tulee puhetta sienistä, ja puista. Sieni on puun juuressa, jonkin tuntemattoman puun maan pinnalle nousseen juuren alla puoliksi näkyvissä, Haasjoki kirjoittaa. Missä ja mitä se silloin on?
Mutta sieni ei ole pelkästään puun juurella, se on myös puun päällä, se on puun latvuksessa, sen ympärillä ja kaukana alapuolella. Siira ei ole vain ihmisen jalan alla vaan myös ihmisen päällä, kuorikerroksissa ja kaukana edellä; siira, jonka jalat helman alla kuljettavat sitä huomaamattomasti kuin veden yli. Ihminen ei ole vain kiven ympärillä vaan myös sen kerroksissa, nukkuvina hiukkasina sen pinnan huokosissa ja puristuneena sedimentteihin. Kivi ei ole vain jäkälän alla vaan sen päällä, sen kieppuvassa liikkeessä mukana ja takaa ajamassa; sepelkyyhkynen ei ole vain puun ympärillä vaan sen juuressa, sen pinnalla ja polvella, lapsi ei ole vain maan polvella vaan maan ympärilllä.

torstai 19. syyskuuta 2019

Kaikki aineen vapaudet, hajota ja yhdistyä
Ainetta korostetaan, mutta sen seurauksena myös aineeton korostuu. Taiteilija työskenteelee aineen eli "materiaalin" kanssa, mutta lopputulos on enemmän kuin aineksiensa summa.
Kun kaukaa syvästä avaruudesta löytyy voimakas, tuntematon pulssi,
näemme pian taiteilijan näkemyksen sen eteen asetetusta
planeetankokoisesta purjeesta
aurinkotuulipurjeesta joka on pyöreä ja kartiomainen;
energiapurske, joka muuten olisi itsekseen olemassa syvällä
osuu nyt nyt siihen,
on aurinkotuulipurjeita paperiliittimen kokoisesta planetaariseen.
Valo puhaltaa, matkustetaan jonnekin;


leipämäinen, asteroidin muotoinen kaarnalaiva on aalloilla.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kesken kaiken Twitter muistuttaa William Carlos Williamsin (1883-1963) syntymäpäivästä. Yksi niistä, joiden jälkeen runo ei ollut entisensä. Näennäisen harmitonta jutustelua klassisesta aiheesta. Vaan kuinkas kävi? Mereen putosi Ikaroskin. Huomasiko kukaan?
unsignificantly
off the coast
there was a splash

quite unnoticed
this was
Icarus drowning

tiistai 17. syyskuuta 2019

Ihmisen yhteys aineeseen on enemmän kokemus kuin ajattelua. Tämä kokemus on subjektiivinen, mutta sille on vaikea keksiä vastaväitettä. Tunteen intensiivisyys kuuluu tekstin rytmissä kautta teoksen.
Miten hyvä olla maan laskoksessa.
Syvässä solassa joen kanssa.
Olla maan sisällä luolassa tai kurussa.
Päästä lähemmäksi tai syvemmälle
ja katsoa jalkojen juurelta vuorta.
Päästä vuoren helmoihin. Päästä puiden aliseen veteen.
Päästä kulkemaan uomaa jonka suu on kätkössä.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Sydämeni ei ole täällä, Haasjoki kirjoittaa toisaalla. Seuraa jälleen siirtymä eläimiin. Kokemuksessa ovat toistuvasti mukana maa ja sen uumenet, povi, laskokset:
Sydämeni on ylämailla. Se on vihreiden kukkuloiden sisällä, niiden villaisten vaatteiden alla laskoksessa. Se on jossain syvänvihreän kukkulajonon povessa ja siellä kulkee harjanteen sisällä.
Sydämeni on ylämaassa, maan sisässä ja sykkii sieltä. Se kulkee siellä ja etsii villiä peuraa, villiä kaurista ja wapitia, sarvipäätä, antilooppia, laumassa kulkevaa eläintä jonka nenän kärki on musta. Sydämeni ei ole täällä. Sillä on niin monta paikkaa ettei se osu tähän, sydämeni on ylämailla. Se kulkee niin maan sisällä kuin sen päällä, maa sitä ympäröi.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Eläimet ovat jonkinlainen reitti ihmiseen. Niiden tarkkaileminen auttaa ymmärtämään myös tarkkailijaa.
Mutta lajien joukossa on yksi, ja tämän yhden virheiden vuoksi myös kanalintu jää kiinni kuopimiseen eikä kilpikonna pääse eteenpäin vaan liukuu seinää pitkin takaisin; ja se mikä oli äskettäin ei pääse syödyksi eikä katoamaan vaan sijaitsee himertävän vaalean pinnan takana, katsoo sieltä silmillään, jopa viiden kalan silmät saman seinämän takana.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Mutta kiirehdin asioiden edelle. Meri nousee teoksessa esiin jo toisella sivulla:
Uljaiden kaupunkien kaksoiskierteet nousevat suoraan merestä

ja siellä asuville autuaille hän kirjoittaa selittämättömän ikävän

kuin yön tai lepokauden jolloin heidän lehtivihreänsä vetäytyy
Nimeämätön kaiho tai ikävä on mukana kuvassa tässäkin. Ruumis tietää tosia asioita, jos ei ajatuksen niin kokemuksen kautta.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Ruumis tuntemuksineen on Pauliina Haasjoen kiinnostuksen kohteena Promessassa (2019). Näin:
kaiho kulkee liikkeessä mukana kuin tuuli
Ja melkein heti perään:
Valo muuttaa kuuloa. Lämpö vaikuttaa näköön.

Mosaiikissa kosketetaan kaikkia paloja ja reunoja.

torstai 12. syyskuuta 2019

Maria Matinmikon Kolkkaan on palattava. Mikä on puolijumala? 
Puolijumala laulaa auringon laskettua läheisellä saarella vuoren huipulla. Hänellä on kuulemma yllään hyvin pitkä vaate. Laulu kantautuu vettä pitkin mantereelle. Puolijumala laulaa surusta, koska hän tietää: köyhät, rikkaat, riisto ja väsymys, vaille jääminen, keinoja kaihtamaton tyydytyksen halu, menetykset, farssit, kuilut ja ymmärtämättömyys. Laulun sanat sijoittuvat keskiaikaiseen tavernaan. Laulun aikana puolijumalan sisäelimet valuvat ulos ruumiin kaikista ruumiin rei’istä. Puolijumala kuolee mutta säilyy hengissä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Veli-Matti Huhta arvioi samaisessa lehdessä Kari Aronpuron uuden Pound-suomennoksen. Arvio päättyy:
Tuntuu siltä, että Pisan cantot on ch’i-lin, kiinalainen tarueläin, jolla on ”hirven ruho, härän häntä, hevosen kaviot, yksi pulska sarvi, kirjava harja ja keltainen mahanalus”. Se on kauhea katsoa ensimmäisellä kerralla ja varmaan toisellakin, mutta mieleen tuo eläin taatusti jää. Eikä sen näkijä ole milloinkaan enää ihan sama ihminen.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Uusi Tuli & Savu (2/2019) on julkaissut kolme Harri Haarikon suomentamaa Anselm Hollon runoa. Runot ovat keskenään hyvin erilaisia. Ensimmäinen on muisto Helsingin pommituksista vuodelta 1940. Toinen on uni noususta vuoren huipulle tai sisään muun muassa edesmenneen ystävän Ted Berriganin kanssa. Runon loppu kannattaa siteerata:
mielestäni täytyy olla keino lopettaa tämä uni
samaan tapaan kuin on keinoja päättää runo 
Kolmas teksti on nimeltään ”Väritä sopivasti”, ja siinä Hollo kuvailee työpöydällään paperinpainona toimivaa kiveä:
Se on kivi joka löytyi Half Moon Bayn hiekoilta, vain tunnin ajomatkan päästä San Fransiscosta etelään. Se on poimittu lukuisten vastaanvanlaisten murikoiden ja pikkukivien joukosta, tämän planeetan pelottavimman ja samalla kauneimman vesialueen, Tyynenmeren puhdistamana ja rantaan tuomana. Syy miksi tämä meren teennös on nyt St. Paul Streetin puoleisella työpöydälläni Baltimoressa, on sen veistoksellisuus. Sillä on silmät, sieraimet ja suu, kaikki vähän epäsovinnaisissa paikoissa. Ranskalaiset kutsuvat tällaista — une jolie laide — niin rumaksi että se on kaunis. Tämä voisi aivan hyvin olla ajat sitten Maan rannoille laskeutuneen pienen venuslaisen fossiloitunut kallo. Kuin pienoiskokoinen Henry Mooren työ, se väistää helpot ratkaisut, pysäyttää katseen ja pakottaa pohtimaan muita tulkintoja.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Kuinka sanoa paremmin, että vesi kulkee kuvien kautta, Bachelard kysyy. Kuinka ilmaista paremmin sen metaforinen voima? Hänen mielestään Wordsworth kehittelee kuvastoaan edelleen kohti psykologista metaforaa, joka puolestaan näyttää syvyyden perustavalta metaforalta:
Sellaisia suloisia toimia olemme kauan harjoittaneet, jotka
ovatkin asettuneet pysyvästi pitkin menneen ajan pintaa.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Bachelardin mukaan runoilija "uneksii enemmästä, koska kaikki heijastukset ja syvyyden ilmiöt sysäävät hänet kuvien tielle, koska taivaan ja syvän veden avioliitosta syntyy sekä rajattomia että täsmällisiä metaforia". Bachelard jatkaa Wordsworthin siteeraamista:
Silti usein on hän ymmällään, eikä pysty erottamaan
varjoa aineesta itsestään, kalliota ja taivasta ja vuoria, pilviä
jotka heijastuvat selkeän veden syvyydessä, siitä mikä
siellä on oikeasti kotonaan, milloin risteää valonheijastus omaan
kuvajaiseensa ja milloin auringon kilo, kaikki väräjöivät liikkeet,
ei tiedä mistä, ovat esteitä jotka tehtävästä vain
ihanamman.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Vesi on Bachelardin mielestä runoilijoille antoisa aihe erityisesti silloin, kun sen heijastuksia ja syvyyksiä kontemploi yhtaikaa.  Esimerkiksi hän ottaa William Wordsworthin ja tämän runon "Prelude":
Kuin se joka roikkuu alas kurottaen hitaasti kulkevasta veneestä
hiljaisen veden rinnalla maaten, ryhtyy sellaisiin
löytöihin joita silmä voi tehdä allaan syvyyden pohjasta ja
näkee monia kauniita näkyjä vesikasveja, kaloja, kukkia,
onkaloita, pikkukiviä, puiden juuria, ja ihmeitä enemmänkin.
Suom. Jöns Carlson

perjantai 6. syyskuuta 2019

Vesi on Bachelardille antoisa aihe, koska se on yhtä aikaa monta. Hukkumisen paikka ja elämän välttämätön eliksiiri, yhtä aikaa kaiken ympäri kietoutuvaa ainetta ja läpinäkyvää ei-mitään, suurten tragedioiden näyttämö ja itsessään valtaisa peili.

torstai 5. syyskuuta 2019

Vedestä kirjoittaessaan Bachelard päätyy tietenkin puhumaan myös hukkuneista. Seuraavassa aiheena on Ofelia:
Vaikka lukija ei koskaan olisi nähnyt hukkuvaa, hän kuitenkin tunnistaa kuvan ja liikuttuu siitä, koska tuo näky kuuluu mielikuvituksemme alkukantaiseen luontoon. Kyseessä on arkipäivän uneksittu vesi, sisäisen lähteen vesi, joka "ofelisoi" meissä ja täyttyy luonnostaan nukkuvista, virran tempomista, luovuttaneista, hiljaa kuolevista olennoista. Silloin nuo kelluvat veden hiljaiset tuntuvat kuolemassaan jatkavan samaa uneksimista. Arthur Rimbaud on yksi tämän kuvan uudelleenlöytäjiä: 
silloin tällöin vaipuu / kelmeä autuas kelluja, hukkunut aatoksissaan

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Heidi Pyykkösen & Niilo Rantalan yhteinen esikoisteos on nimeltään Aina. Rakkausrunoelman ensimmäisen osaston otsikko on "Tanssit merellä". Osaston nimirunossa sanotaan:
tanssimme merellä
meren tanssiessa meissä
ja siihen mereen me hukuimme
ja siihen mereen me olimme jo hukkuneet

tunsin kuinka olimme itkeneet iankaikkisen meren sieluihimme

tiistai 3. syyskuuta 2019

”Yksi kysymys vaivaa minua”, kirjoittaa Gaston Bachelard teoksessaan Vesi ja unet: ”Oliko Kuolema ensimmäinen merenkulkija? Eikö vainajien arkkuja jätetty merten armoille, kuljeksimaan läpi myrskyjen, jo kauan ennen kuin ihmiset uskaltautuivat merimatkoille?” Yhtä kaikki, Bachelard päätyy toteamaan:
hieman uneksimalla alkaa vaikuttaa siltä, ettei merenkäynnin hyöty ollut esihistorialliselle ihmiselle vielä tarpeeksi selvä peruste kanoottien veistämiselle. Mikään hyöty ei voinut oikeuttaa aaltojen armoille jättäytymisen suurta riskiä. Merenkäynnin vaarojen kohtaamiseen tarvittiin paljon voimakkaampi vaikutin. Ja sellaisia vaikuttimia ovat ihmisten haavekuvat. Voimakkaimmat intressit saavat heidät uneksimaan, eivät niinkään laskelmoimaan. Tästä alkavat sankaritarut. (suom. Jan Blomstedt)

maanantai 2. syyskuuta 2019

Miira Luhtavaaran esikoiskokoelman nimi on Sinusta roikkuu valoa. Sen ensimmäisen osasto on nimeltään "Merivettä jäänyt hymykuoppiin". Saamme lukea muun muassa seuraavaa:
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Keskellä myrskyävää merta erottui hahmo, ihan tavallinen ihminen, joka maalasi. Tai siltä se ainakin näytti jälkeenpäin. Hän oli ottanut omakseen pienen pläntin keskeltä merta, pienen saaren tai pilven tai harakanpesän ja maalannut siihen jotakin mieltä. Hän oli maalannut siihen vaaleanpunaisen hattaran. Ajatella! Tällaisena aikana!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Saila Susiluoto teoksessa Metropolis (2018):
Mitä pimeämpi meri

sen loistavammat oliot syvyydessä
Myöhemmin samassa kokoelmassa, ensin aukeaman vasen puoli:
Meren suolahuuto, sumutorven painauma muistin laskokseen

haaksirikko kun laiva huuhtoutuu portaita pitkin

kalkittuun seinään kuvioituu levästä muraali, näkinkenkiä

simpukoita, hiekkaa meidän repaleisista kengistämme

hopeasuomuja, unia joissa tilaan avautuu lisää huoneita

kaupunkien päälle toisia kaupunkeja

missä linnut lentävät levottomasti

tuulen ja auringon repimät kukat

tähtien luodinreiät kupolin lihassa



ajattele merta, aaltoja jotka laukovat rantaa vasten

heinäsirkkojen nitkuttavaa kelloa

saarta joka on valossa hohtava kuparikattila

unta josta heräsit                 ja uni vielä venytteli sinussa

eikä olisi tahtonut sinun loppuvan
Ja sitten oikea:


Tuo meri, meidän suolamme ja sokerimme, se lämpeni kosketukseni alla. Sisällä talossa oli puuleikattu ikoni, enemmän raami, kehys, kuvassa oli puinen äiti, hänen vatsassaan lapsi, hänen vatsassaan kalan ranka. Ajattelin että leivän, kalan ja jakamisen siemenet olivat jo siellä, valmiina. Ajattelin: että kun lapsena pelkäsi miten vuodet muuttavat, että tulee itselleen tunnistamattomaksi.