Vedestä kirjoittaessaan Bachelard päätyy tietenkin puhumaan myös hukkuneista. Seuraavassa aiheena on Ofelia:

Vaikka lukija ei koskaan olisi nähnyt hukkuvaa, hän kuitenkin tunnistaa kuvan ja liikuttuu siitä, koska tuo näky kuuluu mielikuvituksemme alkukantaiseen luontoon. Kyseessä on arkipäivän uneksittu vesi, sisäisen lähteen vesi, joka "ofelisoi" meissä ja täyttyy luonnostaan nukkuvista, virran tempomista, luovuttaneista, hiljaa kuolevista olennoista. Silloin nuo kelluvat veden hiljaiset tuntuvat kuolemassaan jatkavan samaa uneksimista. Arthur Rimbaud on yksi tämän kuvan uudelleenlöytäjiä: 

silloin tällöin vaipuu / kelmeä autuas kelluja, hukkunut aatoksissaan