Mikä kuuluu mihinkin on usein epäselvää. Juuri tähän sopii merkintä numero 54 Maggie Nelsonin teoksesta Sinelmiä (suom. Kaijamari Sivill, 2019):

Kauan ennen tietoa aalloista tai hiukkasista jotkut (Pythagoras, Eukleides, Hipparkhos) ajattelivat, että silmät erittävät jonkinlaista ainetta, joka valaisee tai ”tuntee” sen, mitä näemme. (Aristoteles huomautti, että hypoteesissa on heikkoutensa yöaikaan, kun esineet muuttuvat näkymättömiksi silmien väitetystä voimasta huolimatta.) Toiset, kuten Epikuros, esittivät päinvastaista: että esineet itse lähettävät jonkinlaisia säteitä, jotka tavoittavat silmän, ihan niin kuin ne katselisivat meitä (jotkut varmasti katsovatkin). Platon teki kompromissin ja oletti, että silmien ja niiden näkemän esineen välissä palaa "visuaalinen tuli”. Ajatus kuulostaa edelleen kelvolliselta.

Eläimet ovat jonkinlainen reitti ihmiseen. Niiden tarkkaileminen auttaa ymmärtämään myös tarkkailijaa.

Mutta lajien joukossa on yksi, ja tämän yhden virheiden vuoksi myös kanalintu jää kiinni kuopimiseen eikä kilpikonna pääse eteenpäin vaan liukuu seinää pitkin takaisin; ja se mikä oli äskettäin ei pääse syödyksi eikä katoamaan vaan sijaitsee himertävän vaalean pinnan takana, katsoo sieltä silmillään, jopa viiden kalan silmät saman seinämän takana.

Jossain maailmankolkassa Multicolorlinnut lentävät valtavana viuhkana, päivänkaarena tai Ostoskeskuksen kitch-militantti poseeraus jäykistää elimiä sekin. Ja näinkin voi sanoa:

Muovi on suljettu.
Silmä on avoin.
Älypuhelin on vangittu.
Nielu on altis.

Liekö tämä täsmällinen aikamme kuva: He eivät enää löytäneet merkitystä asioille, joilla ei ollut yleisöä.