Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:


M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.

Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:

Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 

*

Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.

Tämäkään ei riitä. Useimpien runojen ”otsikon” paikalta löytyy pieni yksittäinen kirjain. Kun kirjaimet lukee peräkkäin, ne muodostavat sanoja ja lauseenpätkiä, jotka kaiuttavat teoksen nimeä: ”värttinäluu ei huomaa se menee kipsiin piilossa sinimustan alla valkoinen pilkottaa”. En tiedä, mitä lopputulos tarkoittaa tai mitä siitä pitäisi ajatella. Mutta ainakin tässä tapauksessa se tarkoittaa vihjata, että teoksilla voi olla monia limittäisiä sisältöjä ja siten useita erilaisia lukutapoja. Aina ei edes tiedä varmasti, mitkä kaikki teoksen piirteet kuuluvat sen sisältöön ja mitkä ovat ”vain” muotoa: tässä kirjassa myös sivunumerot, nimiölehden tiedot ja muut paratekstit on painettu kahteen kertaan, ensin normaalisti ja heti perään tavallista vaaleampina peilikuvina. Kaikki on tasa-arvoista. Kaikki nämä poikkeamat aiheuttavat myös sen, että teoksen runot eli ”varsinainen” sisältö katoaa tavallaan näkymättömiin — hiukan samaan tapaan kuin yksittäisten tekstien kalpeat peilikuvat. Tai ei sentään kokonaan näkymättömiin. Sen sijaan teos pakottaa olemaan silmät auki ja testaamaan erilaisia lukutapoja.

Lisää hankaluuksia seuraa. Teokseen sisältyy lisäksi kaksi lyhyttä, paririvistä ”runoa”, joiden tekstit on kehystetty suorakaiteen muotoisella ohuella viivalla, ikään kuin laatikon sisään. Sivun ylälaidassa teksti laatikoineen toistetaan kahteen kertaan: ensin ”ylösalaisin” ja sitten ”peilikuvana”. ”Kopiosta” toiseen siirryttäessä painojälki jälleen haalistuu, ikään kuin leimasinta olisi käytetty useamman kerran ilman, että sitä olisi kastettu mustetyynyyn välillä. Sivun alalaidassa järjestys on päinvastainen: painoväri haalenee oikealta vasemmalle siirryttäessä. Myös alarivin tekstit ovat yläriviin nähden käänteisessä oppositiossa. Capice? Teoksen lopusta löytyy toinen laatikon sisään sijoitettu teksti. Tämän tekstin ensimmäisen rivin sanojen yli on vedetty kynällä ohut viiva, joka ei kuitenkaan toistu sivun oikeaan reunaan sijoitetussa peilikuvassa. Tämä tuottaa tekstiin lisää ”tasoja”. Laatikon alapuolella puolestaan on ensin puolenkymmentä tyhjää riviä ja sitten sisennettynä lyhykäinen kolmen sanan teksti. Tämäkin rivi löytyy peilikuvana sivun oikeasta reunasta, mutta tällä kertaa jo edelliseltä riviltä: syntyy vaikutelma ”kopiosta”, joka tulee ennen ”alkuperäistä”.  Eräänlainen oulipolainen ennakoiva plagiaatti, siis.

Vallitsevasta käytännöstä on puolisen tusinaa poikkeusta. Nämä ”sääntörikkomukset” tavallaan vahvistavat sen, ettei muotoratkaisussa ole kyse ”sattumasta” tai ”erehdyksestä”. Kerran runotekstin perään on sijoitettu kynällä tehty söherrys tai sen reproduktio, mutta muusta "tekstistä" poiketen piirrosta ei toisteta peilikuvana. Toisaalla runon päättää yksirivinen, poikkeuksellisesti sivun keskelle ladottu loppukaneetti. Tässä tapauksessa peilikuva on sijoitettu välittömästi rivin yläpuolelle ja kaiken lisäksi ylösalaisin, ja myös se on painettu sataprosenttisella mustalla. Olen pinnistellyt valtavasti kuvatakseni teoksen ja sen sisältämät muotopoikkeamat tunnollisesti ja oikein. Epäilen silti onnistumistani. Tästä huomaa, miten lukemattomista pienistä ja suurista valinnoista runoteokset koostuvat, ja sen kuinka vaivalloista on niiden kuvailu.

Monenmoista visuaalis-käsitteellistä anarkiaa on myös Sami Liuhdon julkaisuissa. Teoksessa Värttinäluu ei huomaa (2019) — joka on ”Tyhjiöksi” nimetyn sarjan toinen nide — silmäänpistävin, kokonaisuutta leimaava piirre on, että kaikki toistuu. Pääsääntöisesti runot on asemoitu sivulle aivan normaalisti: vasen reuna suora, oikea liehuu vapaasti. Tämän lisäksi kukin teksti on painettu samalle sivulle — sen oikeaan reunaan — myös peilikuvana. Ainoa ero ”varsinaisen” tekstin ja sen peilikuvan välillä on, että jälkimmäisen painoväri on vaalean harmaa, ehkä 20 prosenttia leipätekstin kokomustasta. Jäljen hailakkuudesta johtuu, että peilikuva näyttää ensin jonkinlaiselta painotekniseltä ”virheeltä”; toisaalta vaikutelma on sama kuin lehden kääntöpuolella oleva teksti kuultaisi paperin läpi. Painomustetta on sen verran, että jäljen tunnistaa tekstiksi, mutta niin vähän, että tekstin lukeminen on vaivalloista tai miltei mahdotonta. (Peilikuvan käyttö on siis sukua Tyhjiö1:n konkretismille.) Ratkaisun ymmärtää tarkoitukselliseksi, kun sivujen kääntely etenee. Tämän teoksen tapauksessa ”toisto” ei kuitenkaan lisää ymmärrystä. Sitä paitsi mistä voi olla varma, että kyseessä todella on jokaista ”alkuperäistä” kirjainmerkkiä uskollisesti toistava peilikuva? Sen varmistaminen edellyttäisi tekstin poikkeuksellisen tarkkaa ja vaivalloista lähilukua. Pidän siitä mahdollisuudesta, että minua on ehkä huijattu. Lukija lukee sitä mitä hän näkee tai kuvittelee näkevänsä, ei välttämättä juuri sitä mitä sivulle on painettu.