Monenmoista visuaalis-käsitteellistä anarkiaa on myös Sami Liuhdon julkaisuissa. Teoksessa Värttinäluu ei huomaa (2019) — joka on ”Tyhjiöksi” nimetyn sarjan toinen nide — silmäänpistävin, kokonaisuutta leimaava piirre on, että kaikki toistuu. Pääsääntöisesti runot on asemoitu sivulle aivan normaalisti: vasen reuna suora, oikea liehuu vapaasti. Tämän lisäksi kukin teksti on painettu samalle sivulle — sen oikeaan reunaan — myös peilikuvana. Ainoa ero ”varsinaisen” tekstin ja sen peilikuvan välillä on, että jälkimmäisen painoväri on vaalean harmaa, ehkä 20 prosenttia leipätekstin kokomustasta. Jäljen hailakkuudesta johtuu, että peilikuva näyttää ensin jonkinlaiselta painotekniseltä ”virheeltä”; toisaalta vaikutelma on sama kuin lehden kääntöpuolella oleva teksti kuultaisi paperin läpi. Painomustetta on sen verran, että jäljen tunnistaa tekstiksi, mutta niin vähän, että tekstin lukeminen on vaivalloista tai miltei mahdotonta. (Peilikuvan käyttö on siis sukua Tyhjiö1:n konkretismille.) Ratkaisun ymmärtää tarkoitukselliseksi, kun sivujen kääntely etenee. Tämän teoksen tapauksessa ”toisto” ei kuitenkaan lisää ymmärrystä. Sitä paitsi mistä voi olla varma, että kyseessä todella on jokaista ”alkuperäistä” kirjainmerkkiä uskollisesti toistava peilikuva? Sen varmistaminen edellyttäisi tekstin poikkeuksellisen tarkkaa ja vaivalloista lähilukua. Pidän siitä mahdollisuudesta, että minua on ehkä huijattu. Lukija lukee sitä mitä hän näkee tai kuvittelee näkevänsä, ei välttämättä juuri sitä mitä sivulle on painettu.