Seuraa osastollinen lauseiksi muotoiltuja ajatuksia, mieterunoutta Aki Salmelan tapaan. Muuan kohta kiinnittää huomion. 

Valtaosaltaan asiat eivät sisällä mitään.

Ajatus sisältyy jaksoon, jossa pohditaan atomien ja avaruuden rakenteiden samankaltaisuutta, niiden ”tyhjyyttä”. Runokin on paljolti taukoja, ja sivulle painettuna suurimmaksi osaksi kirjainten sisään ja ympärille leviävää valkoisuutta, ilmaa. Mutta myös kirjoituksen ja runon ”sisällöt” ovat ”mykkiä” ja vailla ”merkitystä”, ennen kuin joku tulee ja ”aktivoi” ne ”lukemisellaan” tai ”tulkinnallaan”. Tekstejä voi kopioida ja ne peilautuvat äärettömiin vaivatta, mutta ne heräävät eloon vasta lukijan tajunnassa.

Teoksen kuin teoksen kohtaaminen on kaikkea muuta kuin yksioikoista. Mekanismi tuntuu helpolta: sen kun ottaa kirjan käteensä ja lueskelee menemään sivun kerrallaan ja kannesta kanteen. Harva teos soveltuu tähän. Teksti edellyttää vähintään taaksepäin palaamista ja uudelleen lukemista. Myös edestakainen selailu ajan kanssa toimii hyvin. Yhtä kaikkiin teoksiin pätevää lukemisen mallia ei ole. Jos teoksessa on vaikkapa visuaalis-konkreettisia elementtejä, lineaarinen lukutapa tuntuu tehottomalta ja väärältä. (Tämä tosin pätee usein myös täysin tekstipohjaisiin teoksiin.) Teoksen kohtaamiseen vaikuttaa moni muukin asia. Jos kyseessä on uusi tekijä, paratekstit ja googlettaminen tuovat helpotusta. Toisinaan avun hakeminen on tehty tarkoituksella ”hankalaksi”. Tästä esimerkkinä vaikkapa Poesia-vihkona julkaistu Kölö, jossa sama nimi merkitsi sekä teosta että tekijää. Kölön tapauksessa myös paratekstit kuuluivat tavallaan itse teokseen, eivätkä ne siinä mielessä muistuttaneet tavanomaisia esittelytekstejä.

Lukiessaan ja kirjoittaessaan nykyhetkessä runoilija palaa väkisinkin takaisin menneille vuosikymmenille ja miettii ahdistuneena, mitä maailman tiedostaminen on ja mitä asioille pitäisi tehdä. Mahdollisen ja välttämättömän ristiriita kauhistuttaa. ”Elämä ei ole / taideteos on ainoastaan houkutus / ajatella niin”, Haapala kirjoittaa ja päätyy lopulta toteamaan sen, mikä on väistämätöntä:

Ei masennukseni ole yhtään sen parempaa
kuin Saarikosken
hän ei kestänyt päälleen kaatuneen hirviön painoa

Voiko sen suoremmin ilmaista, miksi Hämärä ei tanssi enää. Toisaalta voi lohduttautua sanoilla, jotka Haapala kirjoitti edellisen kokoelmansa Valekuolleiden (2017) päätteeksi:

Runoudella on sama tehtävä kuin Pyhän Julianan ilmestyksellä: ottaa vastaan se mikä on, tavoittaa merkityksistä tyhjenevä ja kivun täyttämä maailma, mutta myös tarttua rakkauteen ja pitää siitä kiinni.

Niin, ”[l]oppu on etsinyt alun käsiinsä” — jälleen kerran, tekisi mieli lisätä. Elämä on yksinkertaista, hyvää ja kaunista, mutta näköpiirissä on tai tuntuu olevan yhä enemmän enteitä helvetin kamaluuksista. Merkit löytyvät elämästä ympärillä, mutta myös taiteesta ja kirjallisuudesta.

Jumala loi eläimet
ihminen alkoi nimetä niitä
Hölderlin tajusi etteivät edes jumalat elä tässä ja nyt
myös heidän todellisuutensa
ovat jakautuneet
luonnossa ei ole suuntaviivoja
vain siirtymiä
mitään ei ole rajattu tarkasti
omaan ääriviivaansa
jos olenkin juossut läpi vuosien
on minun käveltävä takaisin

Se mitä Hölderlin näki tai Francis Bacon maalasi, oli kauhistava kokemus, mutta myös ehdottomasti totta. Ja silti, yritäpä kohdistaa katseesi Baconin maalauksiin — vaikkapa Eliotin inspiroimaan ”autiomaatriptyykkiin”, jonka Haapala mainitsee — ja kerro, mitä näet. Maailman lukeminen on runouden lukemista, ja runouden lukeminen on maailman lukemista, ennen pitkää itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa. Kaikki on selvää, mutta samaan aikaan hirvittävän monimutkaista. Loppu on etsinyt taas alun käsiinsä. Muistatteko kristityn Blaken maalauksessa, Haapala kysyy, hänet joka ”lukee kirjaa / synnin paino selässään”, hänet joka ”hoippuu paahtavalla tiellä / ja varjo on hänen edessään”.

Runon ominaisuudet ovat tiettyyn rajaan asti mitattavissa. Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu. Ja silti runo on kullekin lukijalle kussakin lukutilanteessa aina ”erilainen”, riippuen muun muassa lukijan valmiuksista. Lukemiseen vaikuttavat esimerkiksi lukijan kokemus, tietämys ja herkkyys. Ja totta kai odotukset siitä, millainen runo on ja miltä se näyttää. Jos odottaa Eino Leinoa, Pentti Saarikoskikin voi olla hämmentävä kokemus, saati sitten Tytti Heikkinen tai Harry Salmenniemi. Torjunta saattaa olla jyrkkä, vaikka toisinkin voisi olla. Entä jos uuteen, erilaiselta näyttävään ja tuntuvaan runoon, joka ei välttämättä muodostu edes luettavasta tekstistä, suhtautuisi kuin ennenkokemattomaan harvinaisuuteen? Joskus se mitä on aina etsinyt, on jotakin mitä ei ole tullut edes kuvitelleeksi.

Tunnetta ja tietoa, tuntemista ja tietämistä käsitellään teoksessa monelta kantilta. Ero on kiintoisa. Ajatus vaatii pidemmän, monivaiheisen kehittelyn, jossa lähdetään liikkeelle Eino Santasen sanomalehden sunnuntaisivuille kirjoittamasta esseestä (HS 9.1.2011). Kyseessä on eräänlainen suurelle yleisölle suunnattu nykyrunouden käyttöopas. Santasen mukaan runouden edessä koettua hämmennystä helpottaa, jos jättää annetut lukuoletukset sikseen ja sen sijaan suo kullekin teokselle luvan olla oma itsensä. Tämä on tähdellistä, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Kainulaisen mukaan omituisuus tai outous ei kuitenkaan ole itseisarvo tai ainut huomionarvoinen piirre runossa. Tutullakin on sijansa:

Jos teoksen pitää olla täysin uudenlainen, ihkaouto tai aivan erityinen, ennakkoasenteen tavoitehakuisuus suuntaa runouden lukemista tietynlaisten piirteiden tai sisältöjen etsimiseen. Tällöin lukemisen muut ulottuvuudet lukitaan pois käytöstä ja niiden toimintamahdollisuudet tyrehdytetään. Jos johtotähtenä on omituiseuuden etsintä, huomiotta jäävät runojen muut merkitykset: tuttuus ja tunnistettavuus. Ne eivät kuitenkaan tarkoita yhtä kuin itsestään selvä tai aivan sama.

”Runokieli kiehtoo ja häiritsee — vaikuttaa — monin tavoin”, Kainulainen muistuttaa. Outo kaihertaa mieltä, mutta tarkemmassa tarkastelussa myös tuttu saattaa sisältää jotakin tuntematonta. ”Outo voi osoittaa ilmaisutavan sille, mitä on etäisesti aavistellut.”

Eräällä sivulla "normaalin" tekstin korvaa pistekirjoitus. Braillen eli pistekirjoituksen tunnistaa kirjoitukseksi, mutta harjaantumaton tarvitsee silti Wikin tarjoamaa käännösapua viestin sisällön ymmärtämiseksi. Tovin keskittyneen koodinpurkamisen jälkeen kaoottiselta näyttänyt pistejoukko järjestyy ja avaa salaisuutensa. Kuinka ollakaan tuloksena on jälleen metateksti: TÄMÄ KAUNIS SIGNAALI EI KOSKETA JUURI NYT AIVAN KUTEN KUULUISI. Sepä se. Teksti kuin teksti koskettaa ja kuuluu monella tasolla, ja toisinaan kriittinen lukeminen edellyttää runontulkintaan perinteisesti kuulumattomien keinojen soveltamista. Mutta puheena olevan tekstin erityispiirteisiin kuuluu silti, että sen signaalia ei voi koskettaa ja siksi se välittyy vain näkeville (mikä tietysti koskee kaikkea painettua tekstiä). Lukeminen tapahtuu useiden aistien avulla. Tai niin kuin tekijä jäljempänä otsikkoonsa viitaten painokkaasti kirjoittaa: ”Kaikessa hiljaisuudessa tuntuu aina vain perustellummalta ehdottaa kielelle asemaa kuudentena aistina, sillä sen avulla ymmärtää toisin kuin kehossa vuorottelevien varassa.”

Tästä eteenpäin — eli reilu puolet koko teoksen laajuudesta — konkretia lisääntyy. Välillä kirjaimet ja sanat väistyvät, joko kokonaan tai näyttelemään sivuosia, antaakseen tilaa kuville tai muodostaakseen niitä itse lauseitten sijaan. Jos ei tietäisi, että ollaan runoteoksessa, olisi melkein mahdotonta sanoa, missä ollaan tai mitä tämä on. Runojen kokoelma tämä ei ole. Kuvarunojen tai konkreettisten runojen lomaan sijoitetut pienoisesseet auttavat eteenpäin: ”Lukutapojen eroihin ei liity arvottavaa jäsennystä vaan uteliaisuutta niiden piileviin ominaisuuksiin” tai ”vain ihminen kykenee havaitsemaan, jakamaan sekä merkityksellistämään kokonaisuudesta irtoavia yksityiskohtia ja virheitä”. Lukija on tekijä: ”Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liukumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä.” Niinpä niin, lukeminen on maailman tarkastelua mutta myös sisäänpäin katsomista.

Terra novan keskeisiä hahmoja on Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus, joka kulkee teoksessa lyhyesti nimellä K. K:n purjehdustaidot joutuvat saman tien epäilyksen alaisiksi. Uutta maata lähestyessään K arveli katselevansa ”Intiaa idän suunnasta”, ja nähdessään taivaanrannassa hohtavan valon hän uskoi olevansa ”lähellä auringon alkuperää”. Lehikoisen johtopäätös on raju:

K lukee aakkosia paremmin kuin merta 

Mutta kuten tiedetään, uuden maan historia ei ala tästä.

aivan tavallinen paikka, pala maata, pala taivasta.  

ennen meitä täällä asuivat suomupeitteiset ja juurelliset, ennen merta täällä laidunsivat peurat ja hevoset, tasankoja laukkasivat tuulikarvaiset kavioissaan pilvirummut  

elettiin aivan tavallisia päiviä. Beringian tuulten pöyhimästä pölymaasta pilkistivät sarat, heinät ja sammaleet. kunnes mantereet alkoivat venytellä. jää liikehtiä, kannas hävisi näkyvistä ja tanner muuttui salmeksi  

ja sitten, K:n laivat erkanivat satamasta 

Viisisataa vuotta on pitkä aika, eikä sittenkään ole.