Niin, ”[l]oppu on etsinyt alun käsiinsä” — jälleen kerran, tekisi mieli lisätä. Elämä on yksinkertaista, hyvää ja kaunista, mutta näköpiirissä on tai tuntuu olevan yhä enemmän enteitä helvetin kamaluuksista. Merkit löytyvät elämästä ympärillä, mutta myös taiteesta ja kirjallisuudesta.

Jumala loi eläimet
ihminen alkoi nimetä niitä
Hölderlin tajusi etteivät edes jumalat elä tässä ja nyt
myös heidän todellisuutensa
ovat jakautuneet
luonnossa ei ole suuntaviivoja
vain siirtymiä
mitään ei ole rajattu tarkasti
omaan ääriviivaansa
jos olenkin juossut läpi vuosien
on minun käveltävä takaisin

Se mitä Hölderlin näki tai Francis Bacon maalasi, oli kauhistava kokemus, mutta myös ehdottomasti totta. Ja silti, yritäpä kohdistaa katseesi Baconin maalauksiin — vaikkapa Eliotin inspiroimaan ”autiomaatriptyykkiin”, jonka Haapala mainitsee — ja kerro, mitä näet. Maailman lukeminen on runouden lukemista, ja runouden lukeminen on maailman lukemista, ennen pitkää itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa. Kaikki on selvää, mutta samaan aikaan hirvittävän monimutkaista. Loppu on etsinyt taas alun käsiinsä. Muistatteko kristityn Blaken maalauksessa, Haapala kysyy, hänet joka ”lukee kirjaa / synnin paino selässään”, hänet joka ”hoippuu paahtavalla tiellä / ja varjo on hänen edessään”.