Lukiessaan ja kirjoittaessaan nykyhetkessä runoilija palaa väkisinkin takaisin menneille vuosikymmenille ja miettii ahdistuneena, mitä maailman tiedostaminen on ja mitä asioille pitäisi tehdä. Mahdollisen ja välttämättömän ristiriita kauhistuttaa. ”Elämä ei ole / taideteos on ainoastaan houkutus / ajatella niin”, Haapala kirjoittaa ja päätyy lopulta toteamaan sen, mikä on väistämätöntä:

Ei masennukseni ole yhtään sen parempaa
kuin Saarikosken
hän ei kestänyt päälleen kaatuneen hirviön painoa

Voiko sen suoremmin ilmaista, miksi Hämärä ei tanssi enää. Toisaalta voi lohduttautua sanoilla, jotka Haapala kirjoitti edellisen kokoelmansa Valekuolleiden (2017) päätteeksi:

Runoudella on sama tehtävä kuin Pyhän Julianan ilmestyksellä: ottaa vastaan se mikä on, tavoittaa merkityksistä tyhjenevä ja kivun täyttämä maailma, mutta myös tarttua rakkauteen ja pitää siitä kiinni.