Hämärästä ja tilasta puheen ollen, Maggie Nelson muistuttaa Sinelmissä Herakleitoksen tunnetun maksiimin eri versioista. Tässä yksi: Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan juoksevat uudet ja uudet vedet alati. Ja hetkeä myöhemmin:


Sillä fakta on, että muistia tutkivat neurotieteiulijät eivät vieläkään tiedä, otammeko aina jotain muistaessamme käyttöön pysyvän ”muistiosasen” — jota usein nimitetään muistijäljeksi tai engrammiksi — vai luommeko joka kerta muistaessamme uuden ”jäljen” ajatuksen säilytyspaikaksi. Ja koska kukaan ei ole vielä hahmottanut näiden jälkien materiaalisuutta eikä paikallistanut niitä aivoissa, niitä ajatellaan edelleen enimmäkseen metaforien kautta: ne voivat olla ”raapustuksia”, ”hologrammeja”, ”painaumia”; ne voivat sijaita ”kierteissä”, ”huoneissa” tai ”säilytysyksiköissä”. Kun itse kuvittelen omaa muistamisen tapahtumaani, näen Fantasia-elokuvan Mikki Hiiren harhailemassa maitomaisessa tummansinisessä galaksissa, jossa tuikkivat animaatiotähdet.

Entä mitä muuta videoruuduilla näkyy? Mitä merkitsee, jos mitään, että jotkut siemailevat välillä brandya ja lopuksi poksautetaan auki muutama pullo samppanjaa? Tai se, että kaksi miehistä polttaa välillä paksua havannalaista sikaria? Miksi Ragnar loikoilee soittaessaan kylvyssä? Kuka on tuo nainen joka makaa selin vuoteessa, jonka laidalla yksi muusikoista istuu? Vaikuttaako katsojan kokemuksiin tieto, että yksi muusikoista lukeutuu islantilaisyhtye Sigur Rósin perustajäseniin? Mitä merkitystä on videon kuvauspaikalla, New Yorkin osavaltiossa Hudsonjoen varrella sijaitsevalla historiallisella kartanolla, joka nykyisin on omistettu taiteilijoiden käyttöön? Keitä ovat nämä rich white people, kuten kumppanini jälkeenpäin pisteliäästi heidät määrittelee, ja mitä he tällä teoksella tavoittelevat? Onko teos tietoinen siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka esityksestä pursuaa, että oletusarvoisesti köyhät taiteilijat saavat hetken leikkiä yläluokkaisissa puitteissa? Pitääkö meidän kadehtia vai sääliä heitä? Ovatko tekijät perillä teoksessa ja sen katsojakunnan piirissä vallitsevan näennäisen tai ainakin väliaikaisen yhteisöllisyyden ja ilmeisen tai ainakin mahdollisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ristiriidasta? Mitä merkitsevät taiteilijakunnan ja museoyleisön väliset tai sisäiset luokkaerot? Onko vain hyvin rahoitetulla taiteilijalla tai taiteilijaryhmillä varaa tällaisiin megaproduktioihin? Onko kyseessä isolla rahalla tuotettu maailman museoita kiertävä spektaakkeli, joka vain leikkii taideyleisön tunteilla? Ennen kaikkea juuri minun tunteillani? Entä voivatko minun tunteeni erehtyä? Kysymykset ja epäilyt aktualisoituvat pian musiikin tauottua, kun yksi muusikoista vilkaisee ohimennen kameraan ja virnistää katsojalle ikään kuin musiikkiesityksen synnyttämän hetkellisen ”toveruuden” merkiksi. Neljännen seinän ylittänyt ele saattoi olla spontaani ja viaton, mutta mistä voimme olla varmoja? Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna, mutta herättää myös epäluuloja. Päällimmäisenä hämmenyksen aiheena tämä: onko väärin, jos minusta tuntuu, että tunteisiini on vaikutettu pelkästä vaikuttamisen halusta ilman varsinaista viestiä tai sisältöä? Niin kuin aluksi pikku runoksi kirjoitetussa laulussa veisataan:

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Mutta onko kaikki vain harhaa tai kulissia? Onko kyseessä julkinen esitys vai yksityiset pidot? Miksi jonkun tuntemattoman sanoiksi pukema ero ja siihen liittyvät tunteet saavat omat tunteemme liikkeelle? Vai onko sittenkin kyse ”vain” kauniista, tarttuvasta melodiasta, jossa sanojen suoranaisella sisällöllä ei ole merkitystä? Käy niin kuin iskelmien kohdalla usein käy: kuulija samastuu jos ei suoraan laulun sanoihin niin ainakin sävelmän tunnetilaan. Kuulijasta tuntuu, että laulu kertoo juuri hänestä, hänen tunnekuohuistaan, hänen kaipauksestaan ja erostaan. Loputtomasti toistuva coda on arvoituksellinen ja mahtipontinen:


Once again I fall into
My feminine ways

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Ensinnäkin, mitä sanat tarkoittavat tai miten säeparit liittyvät toisiinsa? Videot eivät kuvita runoa. Mikään ei suoranaisesti viittaa tähtiin tai niiden räjähtämiseen. Mikään ei ainakaan suoraan viittaa ”naisellisiin käyttäytymismalleihin”. Runon kirjoittaja on nainen, mutta onko sillä merkitystä, että vain yksi esiintyjistä on nainen? Tai onko sillä merkitystä, että loppupuolella teosta tämä haitaria soittava nainen ryhtyy laulamaan korostetun lapsenomaisella, melkein vastenmielisellä äänellä? Miksi pihalla, kesken esityksen, laukaistaan kaksi kertaa Yhdysvaltain sisällissodan aikuisella kanuunalla? Stars exploding?

Fragmenttien elämästä

Ja jos kaikki tämä olikin kirjoitettu tähtiin ja minun kadonneeseen kalenteriini poikittain: 

pitkä hansikoitu vuosi, valonsa

joka tulee kopioina lehvien lomitse

linnut jotka osoittamissani puissa kujersivat kutsuvasti ja kuin

laulaakseen

haparoivat askeleni suureen 
ilmaan: 

oppivuosiani kaikki, satovuodet. Tuomi

ei kukkaan puhjettuaan enää kuihdu: siitä näet 

että minäkin olen ainoastaan siis vain jäänyt henkiin

Tila valo äänet tarkkaavaisuus. Usein ikkuna jonka tuuli sulkee, ja ovi jota kissa raapii. Runouden lohtu, tutun ja vieraan tunnistaminen. Joku miettii ja muistaa

etten ole koskaan käynyt ullakolla
jonne tuuli ja epäilemättä myös kissa
menivät, yöhön, tähtien alle. 

Näin kirjoittaa Lassi Hyvärinen kokemuksesta, joka on sekä oma että yhteinen. Olen ollut näissä hetkissä ja näissä tilanteissa, enkä sittenkään ole ollut.