Jos siis Lyn Hejinianin lauseen tulkitsisi muotoon ”kieli paljastaa sen minkä ehkä jo tiedät”, se lähestyisi totuutta, ainakin merkityksessä paljastaa muille. Näyttäisi nimittäin siltä, että ajattelu, hermokudosten ihmeellinen työmaa, tapahtuu mielikuvien, ”neuraalisten hahmojen” varassa. Silloin kun ihminen kertoo sanattomasti, ”tapahtumat tallennetaan aivojen kartoiksi”, joissa muodostuu kuvallisia representaatioita. Täydellinenkään kielellisen aluen aivovaurio ei tuhoa ajattelua.Kiintoisaa tässä on hahmoteltu samankaltaisuus limasienten toiminnan kanssa. Ajattelussa on kyse enemmän karttojen piirtämisestä ja niiden tulkitsevasta lukemisesta, kuin kirjaimellisten viestien tuottamisesta ja noudattamisesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kielirunous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kielirunous. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. maaliskuuta 2019
Heti perään Sinervo ottaa uuteen tarkasteluun aiemmin esittelemänsä tunnetun kielirunousmaksiimin: Language discovers what one might know. Alunperin hän käänsi sen muotoon ”Kieli keksii mitä joku ehkä tietää”, mutta nyt hän testaa uutta versiota:
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Leevi sanoo
hienosti, ettei runous voi voi olla poliittista ja juuri siksi se on
poliittisesti vaarallista. Näin ilmaistuna ja tiivistettynä
virkkeestä jää pois jotain olennaista. Esimerkiksi puhujan
merkitsevä katse ja äänenpainot. Pitäisikö joku sana tuosta
muuttaa kursiiviksi? Pitäisikö täsmentää ja sanoa poliittisesti
sitoutunutta? Tai ilmaista selkeämmin, kenen kannalta runous
on poliittisesti vaarallista? Kielirunoutta pidettiin aluksi
harmittomana ja nimenomaan epäpoliittisena leikkinä, eikä osattu
nähdä sen juuriin menevää radikaalia lähtökohtaa. Iskulauseet
ovat helppoja, toisin kuin ajattelun ja luomisen välinettä
ravisteleva ja tuulettava runous.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)