Näytetään tekstit, joissa on tunniste juha rautio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juha rautio. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. marraskuuta 2019

Lopulta ja viimein ”ääneen” pääsee joku, jota voisi pitää tekijän nimissä esiintyvänä keskeislyyrisenä puhujana. Hän kertoo, kuinka säkeitä valmistetaan:
Enää ei tarvitse matkustaa.
Vien roskat ulos, tuon jotain tullessani.
Kokoelma karttuu.
Teen havaintoja, tallennan kaiken.
Kuuntelen vain itseäni, ääntä,
jonka olen maailmalle antanut.

torstai 21. marraskuuta 2019

Teoksen visuaalisesti näyttävin on osasto, jossa puhutaan ”puistoista”. Johdannoksi siteerataan hämärältä kuulostavaa lähdettä, jonka otsikoksi kerrotaan ”Merkittävimmät puistot alueittain”. Esittely alkaa: ”Puistojen kirjo on runsas ja monipuolinen. Jokaisen kotinurkilta löytyy puisto, joka tarjoaa elämyksiä kaikenlaisiin tarpeisiin ja mielihaluihin, ajasta aikaan.” Kuulostaa siltä kuin puhe olisi runoudesta. Seuraavien kahdeksan sivun aikana luetellaan ja kuvaillaan lyhyesti kolmisenkymmentä erilaista ”puistoa”, niiden joukossa muun muassa ”Kannustava ja Aktivoiva Myötätuntopuisto”, ”Lyhyen 1900-luvun loppusijoituspuisto”, "Poliittisen Vaikuttamisen Moottoriurheilu-Puisto”, ”Päihdeperhepuisto” ja ”Pettymysten ja katteettomien odotusten puisto”. Kuulostaa ihan yhteiskunnallisesti valveutuneen kannanottorunon ivamukaelmalta. Tyylilajia korostaa se, että kunkin puiston nimi on ladottu jollakin hupsunhauskalla fontilla — ikään kuin lempeänä näpäytyksenä nykyrunoudessa suosittujen visuaalisten kokeilujen suuntaan.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Runous tuntuu erityisen vaikealta, kun keskeislyriikasta tuttua yhtä selkeää puhujaa ei ole. Kuka tunnelmoi? Kuka puhuu viisaita? Kuka rakastaa? Kuka pelkää kuolemaa tai puhuttelee jumalaansa? Mitä merkitsee se, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa missä tilanteessa tahansa— ja luultavasti myös sanoo sen? Kun opettelee sietämään näitä epäselviä puhekuvioita, runous alkaa muuttua kiintoisaksi. Työstön kohteesta tulee itsestään työkalu. Juha Rautio ratkaisee monen puhujan ongelman hauskasti. Useammassakin runossa rivin tai muun tekstikappaleen eteen on laitettu ikään kuin puhujan tai repliikin merkiksi sana ÄÄNI. Jos runossa on useampia ”ääniä”, nämä äänet tai puhujat on numeroitu. Yleensä ääniä on runoa kohti yksi, kaksi tai kolme. Yhdessä runossa ääniä on kaikkiaan 29; nämä eivät kuitenkaan replikoi tai keskustele keskenään, ne vain "puhuvat" asiansa numerojärjestyksessä viittaamatta millään tavalla toisiinsa. Itse asiassa repliikit eivät edes muistuta "oikeaa" puhetta: ne on mahdollista luokitella lauseiksi, jotka vain kuvailevat ulkokohtaisesti äänen käyttäjää eli tavallaan itseään.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Ovi teoksen sisään raottuu usein siellä, missä tekijä pohtii teosta tai kirjoittamista yleensä. Näin Rautio:
Huomenna
kirjoitan yhden
rivin enemmän,
se ei viesti mitään,
se on sen viesti.
Niin, onko runous kirje taikka viesti tekijältä lukijalle? Ja jos ei ole, mikä tai mitä se siinä tapauksessa on? Mitä pitemmälle teos etenee, sitä enemmän siihen alkaa ilmaantua konkreettisia piirteitä. Puolivälin jälkeen nämä keinot ovat jo pääosassa. Paikka paikoin osa tekstistä on painettu niin vaaleaksi, että siitä on miltei mahdoton saada selvää — tämäkin tuttu keino nykyrunossa. Eräällä sivulla osa sanoista on peitetty näkymättömiin mustalla tussilla, tai siltä ainakin näyttäisi. Toisaalta, mistä tiedämme, että ylivetojen alla on tekstiä? Jäljelle jääneen tekstin perusteella tämä on mahdollista, mutta koska sanoja ei näy, varmuutta siitä ei ole. Kolmannessa tapauksessa tekstityyppi alkaa ensin pienentyä ja tihenee lopulta melkein läpitunkemattomaksi mustaksi. Onko tekstissä silloin liikaa vai liian vähän ”sisältöä” tai ”merkitystä”?

maanantai 18. marraskuuta 2019

Sääntö 0:n ulkokohtainen kuvailu on jo tähän mennessä vaatinut aivan erityistä ponnistelua. (Edellisen kappaleen kirjoittaminen kesti yhteensä parisen tuntia, kun se normaalisti olisi vienyt ehkä 30 minuuttia.) Kuvaukseen on kuitenkin lisättävä vielä muuan piirre. Kirjekuori ei ole pelkkä kääre, joka sulkee teoksen sisäänsä. Kuori ilmaisee korostetusti, että sen sisällä on jollekulle suunnattu viesti. Arvatenkin kierrätetystä paperista valmistettu kuori on nimittäin varustettu tavanomaisella muovipintaisella osoiteikkunalla. Ikkunasta ei kuitenkaan näy teoksen ”vastaanottajan” (so. lukijan) vaan ”lähettäjän” (so. tekijän) nimi: ikkuna rajaa kuoren sisällä olevan teoksen kannesta tekijän lisäksi sekä teoksen että kustantajan nimet. Tämän tempun johdosta eroa tekijän ja lukijan välillä on melkein mahdoton osoittaa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Juha Raution uudessa kirjassa originaalia ei ole sisältö vaan päällys. Tämä johtuu teoksen erikoisesta ulkoasusta, vai pitäisikö sanoa kokoonpanosta. Sääntö 0 (2019) on periaatteessa kuin mikä tahansa pehmeäkantinen 80-sivuinen runonide. Poikkeuksellista on, että nide on suljettu yksilöllisesti ”koristeltuun” ja yksilöllisesti numeroituun kirjekuoreen. ”Koristelu” tässä tarkoittaa jättikokoisella fontilla ladottuja visuaalis-konkreettisia tekstifragmentteja, joiden asemointi siis vaihtelee yksilöllisesti kuoresta toiseen. Kirjasimet itsessään edustavat pysyvyyttä, niiden muodostelmat muutosta. Oma kappaleeni on lyijykynämerkinnästä päätellen numero 69/300. Käsin kirjoitettu numero tekee kuoresta tavallistakin ”originaalimman”: tätä numeroa muttei myöskään juuri tätä yksilöllistä kädenjälkeä ole kellään toisella. Ja nämä huomiot koskevat siis vain teoksen päällystä.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Festivaalin ytimessä on kuudelle sivulle levittäytyvä yhtenäinen runo, nimeltään "Mustan kirjaimen juhla". Myös siinä teksti kulkeutuu marginaalien yli sivun reunaan asti ja leikkuuvarasta johtuen aavistuksen verran reunan ylikin. Runo on siis yhtä aikaa näkyvä ja osaksi näkymätön. Ilmiasuun vaikuttaa myös se, että teksti on ladottu leipätekstistä poikkeavalla tekstityypillä ja sen fonttikoko on jonkin verran muualla esiintyvää suurempi. Kokovaikutelmaa kasvattaa se, että koko teksti on ladottu versaalilla. Tulos näyttää "antiikin Rooman aikuiselta", "kiveen hakatulta". Käsitystä muuttaa runon viimeinen, harmaalla ladottu rivi, jonka vuoksi "ikuiseksi" luultu teksti näyttäisi haihtuvan ilmaan. Onko kyseessä omaperäinen, tekstin piiriin siirretty versio kuvakiellosta? Ikonoklasmi eli kuvakielto äärimmäisessä muodossaan kieltää kokonaan kuvien tekemisen tai esimerkiksi Jahven nimen lausumisen, sen sijaan "luova" kuvakielto, jossa kuvien tuhoamisen tai sanojen kieltämisen sijaan pohditaan representaatiosta kieltäytyvän kuvan tai tekstin mahdollisuutta. Tällaista Theodor Adornon hahmottelemaa "mustaa estetiikkaa" edustavat esimerkiksi Kasimir Malevitšin Musta neliö ja Barnett Newmanin mustat maalaukset. Tekstin ja kuvan välisellä harmaalla alueella liikkuu Jan Hellgrenin teos Mistä käytämme nimeä " " (2008), joka koostuu pois pyyhityistä teksteistä ja toteuttaa "kiellon" ajatusta otsikkoaan myöten. Raution kokoelma päättyy avausrunon tavoin jälleen kuvan ja tekstin liittoon, ilman että viimeisen sivun "runo" olisi puhtaasti kumpaakaan. Sivun poikki kulkee noin sentin paksuinen tai levyinen kaistale tai "kuvarevinnäinen", joka pystyyn käännettynä näyttäisi koostuvan melkein luettavista kirjainmerkeistä ja symboleista tai niiden osasista. Jälleen sopii kysyä, onko kyseessä kuva vai teksti. Ei teksti, koska siitä ei saa lukemalla selvää; ja kuvakin ainoastaan siinä mielessä, että se näyttäisi esittävän jotain tekstin kaltaista. Ehkei kuva eikä teksti, sillä teoksen sisällysluettelo kieltää sen olemassaolon.

torstai 7. helmikuuta 2019

Mistä tietää, mistä teos lopulta alkaa? Pyrimme etsimään painavia sanoja nimenomaan teoksen alusta ja siteeraamme niitä hanakasti, aivan kuin nämä sanat merkitsisivät myös tulevaa ja löisivät sille vähintäänkin sävyä ja tunnelmaa luovan akordin. Festivaali leikittelee ajatuksella. Ensimmäiset neljä sivua on nimittäin numeroitu takaperin, minkä seurauksena teoksen alkupään sivut 3, 2 ja 1 sisältävät pelkkää tyhjää eli "hiljaisuutta", ja näin ollen teoksen avaavan "puheen" sivunumero on perverssisti 4. Haluaisin ymmärtää, että kyseessä on enemmän kuin vitsi. Ehkä onkin, koska sivujen numeroinnissa on hienovaraista huojuntaa pitkin matkaa, ei kuitenkaan sivujen järjestyksen vaan tekstien täsmällisen sijainnin kannalta. Mitä on tapahtumassa? Rivit katoavat, ja tekstit eivät ole aina siellä, missä niiden "pitäisi" olla. Teos ei todellakaan ole sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Runous on yhtä aikaa monimutkaista ja pienestä kiinni. Juha Raution kokoelman avaa visuaalis-konkreettinen runo, jonka tekstisisältöön ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos se tulisi vastaan jossakin toisessa yhteydessä. Kuvaillaanpa. Sivulla näkyy tekstiä, josta on vaikea sanoa, onko teksti itsessään ladelmaa vai "kuva ladelmasta". Eroa on vaikea tehdä siksikin, että teksti leviää ulos palstalta aina sivun reunaan asti (se ei näin ollen pysy edes marginaalien sisällä). "Tekstin" tai "kuvan" alle sijoitetussa loppukaneetissa sanotaan, että kyseessä on "tuntemattoman tekijän" kirjoittama "juhlapuhe 1900—2000-luvulta", ja sen perään on lisätty sulkumerkkien sisään sana "Eurooppa". Itse puhe tai oikeammin sanoen puheen alku sisältää tilaisuuden kuulijoille suunnattuja mutta Raution teoksen lukijalle merkityksettömiä fraaseja ja tiedonmurusia ainakin nykylukijan kannalta turhanpäiväisistä aiheista. Kiintoisaksi "runon" tekee se, että puheen käsikirjoitus on kaikesta päättäen tulostettu ensin kahteen kertaan, minkä jälkeen monisteet on halkaistu pystysuunnassa keskeltä kahtia, muttei täsmälleen samasta kohdasta. Tämän jälkeen eri paperiliuskoista peräisin olevat puoliskot on liitetty toisiinsa siten, että paperin vasen puoli on sijoitettu oikealle ja oikea puoli vasemmalle; kaiken lisäksi tekstipuoliskojen rivitykset osuvat keskenään limittäin. Tuloksena on katkelma paperille kirjoitetusta puheesta, jonka lukeminen onnistuu vain suurin ponnistuksin, mutta jonka lukemisessa sinänsä ei ole mitään mieltä. Tuliko selväksi? Teos on tekona jännittävä. "Runo" vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta tullakseen kuvailluksi se edellyttää miltei mahdottomia ponnistuksia. Sopii kysyä, onko ponnistuksissa mitään järkeä. Toisaalta kutkuttaa ajatella ponnistelun implikaatioita. Mitä merkitsee, että jonkin niin "mitättömän" asian kuvailu on näin kertakaikkisen monimutkaista? Toisaalta miksi selittää tai kuvailla sanallisesti (tekstiä tai runoa), kun olisi voinut näyttää (kuvan)? Avausruno ei ole ainut esimerkki tekstin ja kuvan välimaastoon sijoittuvista teosmuodoista. Kokoelmassa on runoja, joissa painomuste alkaa rivi riviltä vaalentua kadotakseen lopulta kokonaan. Niin, vai onko katoaminen kuviteltua? Jos tekstiä ei ole tai se on haalennut näkymättömiin, mistä tiedämme, onko se alun alkaenkaan ollut olemassa?
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.