Runous tuntuu erityisen vaikealta, kun keskeislyriikasta tuttua yhtä selkeää puhujaa ei ole. Kuka tunnelmoi? Kuka puhuu viisaita? Kuka rakastaa? Kuka pelkää kuolemaa tai puhuttelee jumalaansa? Mitä merkitsee se, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa missä tilanteessa tahansa— ja luultavasti myös sanoo sen? Kun opettelee sietämään näitä epäselviä puhekuvioita, runous alkaa muuttua kiintoisaksi. Työstön kohteesta tulee itsestään työkalu. Juha Rautio ratkaisee monen puhujan ongelman hauskasti. Useammassakin runossa rivin tai muun tekstikappaleen eteen on laitettu ikään kuin puhujan tai repliikin merkiksi sana ÄÄNI. Jos runossa on useampia ”ääniä”, nämä äänet tai puhujat on numeroitu. Yleensä ääniä on runoa kohti yksi, kaksi tai kolme. Yhdessä runossa ääniä on kaikkiaan 29; nämä eivät kuitenkaan replikoi tai keskustele keskenään, ne vain "puhuvat" asiansa numerojärjestyksessä viittaamatta millään tavalla toisiinsa. Itse asiassa repliikit eivät edes muistuta "oikeaa" puhetta: ne on mahdollista luokitella lauseiksi, jotka vain kuvailevat ulkokohtaisesti äänen käyttäjää eli tavallaan itseään.