Tenhoa tuovat tekijät ovat tuttuja vaikkapa iskelmistä, joissa leperrellään rakkaudesta kaihoisan sävelmän päälle. Iskelmän tunnevaikutus on tosiasia, joskus jopa vuosikymmenestä toiseen, mutta mihin vaikutus tarkkaan ottaen perustuu, sitä on jo vaikeampi täsmentää. Täsmennystä ei välttämättä edes kaivata. Kaihon ja rakkauden kohteet vaihtelevat, kyse on tunteen voimakkuudesta. Tunteet ovat taattu merkki siitä, että ihminen on edelleen elossa; toisaalta tieto siitä, että tunteet edelleen vaikuttavat, pitää sekin ihmistä hengissä. Kiintoisaa on myös tapa, jolla Kainulainen pohtii tietämisen ja tuntemisen eroa ja suhdetta:

Tenhosta  puhuttaessa monille tulevat mieleen tunteikkaat runot. Varsinkin rakkausruno on monen tietämä, tunteita koskettava lajityyppi. Kiinnostavaa on, että ”tietäminen” osoittaa edellisessä lauseessa yleiseen tietoon rakkausrunosta, joka todellisuudessa kattaa lukuisia erilaisia ja eri aikoina kirjoitettuja, rakkautta aiheena käsitteleviä runoja. Kun suomeksi sanot tietäväsi jonkun henkilön, suhde on pintapuolisempi tai vaillinaisempi kuin silloin, jos tunnet jonkun. Sama pätee runouteen. Tunteminen tarkoittaa, että runot tuntuvat joltakin, ne vaikuttavat meihin ja ne ovat tavalla tai toisella sisäistänyt, ottanut osaksi ruumistaan. 

Tekstejä ja niiden lukutapoja on erilaisia. Jos runoteosta lukee kuin tietokirjaa tai siltä odotetaan kirkkaasti ja yksiselitteisesti ilmaistuja faktoja tai ajatuksia, runo vaikuttaa helposti vieraalta ja hämmentävältä. Kainulainen täsmentää:

Tuttuus saatetaan sekoittaa oletukseen, että runoista olisi löydettävissä selvä viesti tai filosofinen väite, joka olisi jo tiedetty ja siksi yleisesti tunnistettavissa oleva tosiasia, kuten vaikkapa ”elämä on matka”. Se vain olisi sitten sattuman tai muun oikusta puettu runolliseen muotoon tai koodattu erityisellä symbolikielellä, joka kuorruttaa varsinaista sisältöä, sitä mihin runo viittaa. Tällöin ilmaisun tavat ymmärretään välineeksi ja jätetään huomiotta, että juuri ne vaikuttavat lukijaan merkittävissä määrin ja voivat mahdollistaa uudet näkökulmat ennalta tunnettuun tai sellaiseksi luultuun. Jos syvennytään vai siihen, mitä runon on tai sanoo, syrjäytetyiksi voivat tullan runokielen aiheuttamat tunne- ja muut vaikutukset, tenhoa tuovat tekijät.

Tunnetta ja tietoa, tuntemista ja tietämistä käsitellään teoksessa monelta kantilta. Ero on kiintoisa. Ajatus vaatii pidemmän, monivaiheisen kehittelyn, jossa lähdetään liikkeelle Eino Santasen sanomalehden sunnuntaisivuille kirjoittamasta esseestä (HS 9.1.2011). Kyseessä on eräänlainen suurelle yleisölle suunnattu nykyrunouden käyttöopas. Santasen mukaan runouden edessä koettua hämmennystä helpottaa, jos jättää annetut lukuoletukset sikseen ja sen sijaan suo kullekin teokselle luvan olla oma itsensä. Tämä on tähdellistä, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Kainulaisen mukaan omituisuus tai outous ei kuitenkaan ole itseisarvo tai ainut huomionarvoinen piirre runossa. Tutullakin on sijansa:

Jos teoksen pitää olla täysin uudenlainen, ihkaouto tai aivan erityinen, ennakkoasenteen tavoitehakuisuus suuntaa runouden lukemista tietynlaisten piirteiden tai sisältöjen etsimiseen. Tällöin lukemisen muut ulottuvuudet lukitaan pois käytöstä ja niiden toimintamahdollisuudet tyrehdytetään. Jos johtotähtenä on omituiseuuden etsintä, huomiotta jäävät runojen muut merkitykset: tuttuus ja tunnistettavuus. Ne eivät kuitenkaan tarkoita yhtä kuin itsestään selvä tai aivan sama.

”Runokieli kiehtoo ja häiritsee — vaikuttaa — monin tavoin”, Kainulainen muistuttaa. Outo kaihertaa mieltä, mutta tarkemmassa tarkastelussa myös tuttu saattaa sisältää jotakin tuntematonta. ”Outo voi osoittaa ilmaisutavan sille, mitä on etäisesti aavistellut.”