Elävän kirjallisuuden festivaali Tampereella. Tilaisuus kuunnella ensin Kristian Blombergin puhetta ja luentaa ja myöhemmin Stina Saaren lausuntaa lavalla. Proosarunon käytöstä kysyttäessä edellinen muistutti Pauliina Haasjoen luonnehdinnasta: proosaruno lainaa proosasta ja runoudesta, mutta on vapaa molempien rajoituksista. Saarikaan ei esiintyessään lue, muttei myöskään laula. Esitys on molempia, eikä kumpaakaan.

Lehteilen Änimlingiä edestakaisin. Loppupuolella teoksen nimi nousee esiin palindromiksi venytettynä:

gnilminÄnimling

Keskellä sijaitseva Ä on myös pari pistekokoa leipätekstiä suurempi. Runouden yhtä aikaa esoteerinen ja eksoteerinen luonne yhdeksi kuvaksi ja sanaksi piirrettynä. Teos taipuu ja murtuu kaikkialla ja koko ajan mmmllkeinnn ksssittämmättksi mutta pysyy juuri ja juuri ymmärrettävän rajoissa. Tai jos ei pysy, kyseessä on ikiaikainen sanojen ja kirjainten merkityksestä piittaamaton ilonpito kaltaistensa joukossa. Olen myös päättänyt kääntää teoksen nimen selkokielelle. Siinä lukee min älskling toisin kirjoitettuna.

Mä voin sanoa sulle:

           Moi!

Ja sä kuulet ääniä.

Tämä on niin totta. Kirjaimet paperilla ovat mykkiä, ja eivät kuitenkaan ole. Kirjaimet saattavat liikkeelle jotain, jos ei muuta niin lukijan päässä. Auringon torventörähdyksiä ei ole olemassa, mutta Apollinairen ansiosta niitä ei voi olla kuulematta. Kuten sanottu, konkreettinen runous vaikenee, koska sitä ei pysty lukemaan ääneen. Änimling pyrkii väittämään toista. Lukemisen aisti huojuu koko ajan silmän ja korvan välillä. Konkretia ja fyysisyys viedään äärimmäisyyksiin:

Et kai sä peukaloi mua?
            Suussa.

Pekka Tarkka kirjoittaa päivän lehdessä (HS 6.1.2019) Fredrik Hertzbergin Björling-elämäkerrasta. Kriitikko kuvaa runoilijalle tyypillistä ilmaisua: ”Björlingin ajatus ottaa monta askelta yhdellä loikalla, tuloksena hänelle tyypillistä katkokieltä. Runo on ’itse ajatuksen paini’.” Hyvä näin; se mitä seuraa vaatii tarkennusta. ”Lauseet eivät järjesty keskinäisiin suhteisiin vaan säilyttävät itsenäisyytensä”, Tarkka kirjoittaa, mutta päättää huomionsa toiston arvoisesti: ”Syntyy äkillisiä murroksia, jotka yllättävät itsetyytyväisesti järkeilevän lukijan.” Niin, aina sopii miettiä, luemmeko runoutta etsiäksemme uutta vai ainoastaan vahvistusta jo ennestään tutulle ja mietitylle. Lehti nostaa otsikkoonsa asti Björlinginkin siteeraaman arameankielisen taikasanan abrakadabra, joka tarkoittaa ”luon sanoillani”. Björlingin poetiikka ei innostanut kaikkia aikalaisia, mutta on nykyisin yhteispohjoismaista omaisuutta. Koskaan ei tiedä, milloin kelkka kääntyy, mihin suuntaan ja kenen toimesta. Jos Björling saa kirjoittaa sanat ja lauseet miten huvittaa, miksei niin voisi tehdä myös Stina Saari. Änimling kaiuttaa jo nimeään myöten Björlingiä.

Supernovan räjähtäessä syntyvät hiukkaset eli kosmiset säteet voivat avaruuden halki kiitäessään ja sattumoisin Maahan osuessaan törmätä tietokoneen mikrosiruun ja muuttaa siihen tallennetun yksittäisen tiedonjyvän eli nollan ykköseksi tai ykkösen nollaksi. Mahdollisuus on käytännössä olematon, ja etenkin jos kone on oikein suojattu. Mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Näin toimii tai saattaa toimia myös runous. Runoudessa erilaiset kieleen kuuluvat järjestelmät joutuvat kosketuksiin toistensa kanssa ja käynnistävät alunperin toisiinsa kuulumattomia merkitysketjuja. Runoudessa lähettäjän ja vastaanottajan tarkoituksilla ei ole juurikaan väliä. Jos haluaa viestiä, kannattaa lähettää tiedote tai liimata post-it-lappu. Runous muotona on koodauksen tapaan kerroksellista. Runoutta kirjoitetaan ja sitä tulkitaan eri tavalla riippuen siitä millä tasolla liikutaan, "ylätasolla" lähellä käyttöliittymää eli lukijaa ja hänen näpeissään ja silmissään olevaa painotuotetta vai "syvätasolla" lähellä "teosta" tai sen noudattamaa "runousoppia". ("Ohjelmiston" ja "laitteiston" analogiat eivät toimi tässä aivan täsmällisesti, mutta "tasot" ovat silti olemassa.) Äminling käyttäytyy näin. Sen lukeminen muistuttaa paikoitellen tilannetta, jossa junassa tai kahvilassa istuva kuuntelee tuntemattomien ihmisten vieraskielistä keskustelua. Menee pitkiä aikoja, jolloin puhe kuulostaa lähes käsittämättömältä, satunnaista tuttua sanaa, äännettä tai diftongia lukuun ottamatta, kunnes puhe paljastuu tutun kielen harvinaiseksi paikallismurteeksi. Näin voi käydä, jos sattuu kuulemaan esimerkiksi pohjoispohjanmaan ruotsinkielisten keskinäistä vuoropuhelua. Runous on välillä tämmöistä.

Oletus runon olemisen muodosta istuu lujassa. Otsake säe säkeistö mitta riimi oudot sanajärjestykset ja kirjoitusasut. Niistä ne. Perinteiset ratkaisut liittyvät muistamisen tekniikkaan yhtäältä ja kirjapainon käytänteisiin ja rajoihin toisaalta. Ilmaisun tarpeet, ilmaisun keinot. Nykyisin on mahdollista kuvitella ja tehdä toisin vaikka mitä. Änimling koettelee näitä rajoja. Sanat tulevat heti alusta yhtä aikaa tuttuina ja tuntemattomina ja asettuvat tyhjään tilaan yllättävissä muodostelmissa:

Meidän sisälläniö
sormerrr

rrrrRRRIP

Suuniö.

Tässä vaiheessa on käytetty vasta tai jo kolme sivua. Runeberg ja Kivi katselisivat ja ymmärtäisivät näitä runojä vaivatta ja mainiosti. Suuniö. Arveltavaksi jää, mille aisteille tällaiset oudot merkitsijät on kirjoitettu, luettaviksi, suussa maisteltaviksi, katsottaviksi. Yleissääntö on, että mitä konkreettisempaa, sitä visuaalisempaa mutta mykempää. (Toisaalta olen saanut toista tietä kuulla, että teokseen avautuu aivan uusi taso, jos kuulee tekstiä tekijän itse elävästi esittämänä.) Jäljempänä seuraa lisää melkein muodottomaksi pilkottua ja väännettyä kieltä. Teoksen kannesta annoin edellä tavallaan erheellisen todistuksen. Kannessa näkyvää ja sitten esilehdillä pienin variaatioin toistuvaa nimeä ei ole tarkkaan ottaen ladottu eikä piirretty. Kyseessä on kuva. Tai paremminkin digitaalisin keinoin manipuloitu, tunnistamattoman suuntaan taivuteltu kuva alunperin ladotusta tekstistä, jossa näyttäisi lukevan Ä nim ling tai jotain.

Kestää aikansa painaa teoksen nimi mieleen. Mitä nimi tarkoittaa, tai miten se edes kirjoitetaan? Teoksen kanteen nimeä ei ole ladottu, ja se esiintyy siinä vain "piirretyssä" muodossa. Kannesta päätellen on sitä paitsi hankala sanoa, koostuuko teoksen nimi yhdestä vai useammasta sanasta tai kirjainmuodostelmasta. Muistamista hankaloittaa, että nimi koostuu tavallaan tutuista, mutta toisilleen vieraista "tavuista" tai merkkijonojen yhdistelmistä. Toisaalta jos kyseessä on yksi sana, miten nimi Änimling pitäisi lukea? Miten se pitäisi lukea tai lausua ääneen? Mitä kieltä nimi tai sen osaset ovat? Miten nimi on muodostettu? Onko siinä ensin takaperin suomen sana 'minä' ja sen perään joku germaaninen päätteentapainen? Onko kyseessä paikannimi tai muu erisnimi? Entä mitä tulkintaan vaikuttaa se, että kannen tapaan teoksen nimiösivuille nimi on painettu (ja toisaalta ”piirretty”) kolmiosaisena muodossa Ä nim ling, niin että 'Ä' on ensin omalla rivillään ja tavut 'nim' ja 'ling' sen alla toisistaan erotettuna? (Kustantajan luetteloissa nimi on kirjoitettu yhteen, sen sijaan kolmeen erilliseen osaan sen on kirjoittanut esimerkiksi muuan netissä toimiva antikvariaatti.) Kysymyksiä herää. Ovatko sanavälit tosiasiassa merkityksen aukkoja? Ilmaisevatko tai edustavatko ne puuttuvia merkitsijöitä? Pitääkö aukot täyttää eli kuvitella täyteen? Entä jos tuloksena on vain sarja kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta? Onko lukijat jaettu heti kahteen kastiin, niihin jotka "tietävät" tai "ymmärtävät", mitä outo sana tai erisnimi tarkoittaa, ja niihin joille se jää vieraaksi? Onko nimellä väliä?
Stina Saari: Änimling. Teos 2018.