Seuraa osastollinen lauseiksi muotoiltuja ajatuksia, mieterunoutta Aki Salmelan tapaan. Muuan kohta kiinnittää huomion. 

Valtaosaltaan asiat eivät sisällä mitään.

Ajatus sisältyy jaksoon, jossa pohditaan atomien ja avaruuden rakenteiden samankaltaisuutta, niiden ”tyhjyyttä”. Runokin on paljolti taukoja, ja sivulle painettuna suurimmaksi osaksi kirjainten sisään ja ympärille leviävää valkoisuutta, ilmaa. Mutta myös kirjoituksen ja runon ”sisällöt” ovat ”mykkiä” ja vailla ”merkitystä”, ennen kuin joku tulee ja ”aktivoi” ne ”lukemisellaan” tai ”tulkinnallaan”. Tekstejä voi kopioida ja ne peilautuvat äärettömiin vaivatta, mutta ne heräävät eloon vasta lukijan tajunnassa.

Ovi teoksen sisään raottuu usein siellä, missä tekijä pohtii teosta tai kirjoittamista yleensä. Näin Rautio:

Huomenna
kirjoitan yhden
rivin enemmän,
se ei viesti mitään,
se on sen viesti.

Niin, onko runous kirje taikka viesti tekijältä lukijalle? Ja jos ei ole, mikä tai mitä se siinä tapauksessa on? Mitä pitemmälle teos etenee, sitä enemmän siihen alkaa ilmaantua konkreettisia piirteitä. Puolivälin jälkeen nämä keinot ovat jo pääosassa. Paikka paikoin osa tekstistä on painettu niin vaaleaksi, että siitä on miltei mahdoton saada selvää — tämäkin tuttu keino nykyrunossa. Eräällä sivulla osa sanoista on peitetty näkymättömiin mustalla tussilla, tai siltä ainakin näyttäisi. Toisaalta, mistä tiedämme, että ylivetojen alla on tekstiä? Jäljelle jääneen tekstin perusteella tämä on mahdollista, mutta koska sanoja ei näy, varmuutta siitä ei ole. Kolmannessa tapauksessa tekstityyppi alkaa ensin pienentyä ja tihenee lopulta melkein läpitunkemattomaksi mustaksi. Onko tekstissä silloin liikaa vai liian vähän ”sisältöä” tai ”merkitystä”?

Sääntö 0:n ulkokohtainen kuvailu on jo tähän mennessä vaatinut aivan erityistä ponnistelua. (Edellisen kappaleen kirjoittaminen kesti yhteensä parisen tuntia, kun se normaalisti olisi vienyt ehkä 30 minuuttia.) Kuvaukseen on kuitenkin lisättävä vielä muuan piirre. Kirjekuori ei ole pelkkä kääre, joka sulkee teoksen sisäänsä. Kuori ilmaisee korostetusti, että sen sisällä on jollekulle suunnattu viesti. Arvatenkin kierrätetystä paperista valmistettu kuori on nimittäin varustettu tavanomaisella muovipintaisella osoiteikkunalla. Ikkunasta ei kuitenkaan näy teoksen ”vastaanottajan” (so. lukijan) vaan ”lähettäjän” (so. tekijän) nimi: ikkuna rajaa kuoren sisällä olevan teoksen kannesta tekijän lisäksi sekä teoksen että kustantajan nimet. Tämän tempun johdosta eroa tekijän ja lukijan välillä on melkein mahdoton osoittaa.

Juha Raution uudessa kirjassa originaalia ei ole sisältö vaan päällys. Tämä johtuu teoksen erikoisesta ulkoasusta, vai pitäisikö sanoa kokoonpanosta. Sääntö 0 (2019) on periaatteessa kuin mikä tahansa pehmeäkantinen 80-sivuinen runonide. Poikkeuksellista on, että nide on suljettu yksilöllisesti ”koristeltuun” ja yksilöllisesti numeroituun kirjekuoreen. ”Koristelu” tässä tarkoittaa jättikokoisella fontilla ladottuja visuaalis-konkreettisia tekstifragmentteja, joiden asemointi siis vaihtelee yksilöllisesti kuoresta toiseen. Kirjasimet itsessään edustavat pysyvyyttä, niiden muodostelmat muutosta. Oma kappaleeni on lyijykynämerkinnästä päätellen numero 69/300. Käsin kirjoitettu numero tekee kuoresta tavallistakin ”originaalimman”: tätä numeroa muttei myöskään juuri tätä yksilöllistä kädenjälkeä ole kellään toisella. Ja nämä huomiot koskevat siis vain teoksen päällystä.

Ajan ja paikan konkretia saa välillä hupaisia muotoja. Muistamme toki aiemman, Jyväskylän Tuomiojärven rantaan sijoitetun päiväyksen. Myöhemmin toisaalla luetellaan täsmälliset koordinaatit, jotka Googlen paikannuspalvelun avulla vievät lukijan Luoteisväylän tuntumaan, Kitimeotin alueelle pohjoisen Kanadan tietymättömiin erämaihin. Paikasta saamme ”tietää”, että kyseessä on ”saari, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa” — "tieto", joka ei todellakaan ole lukijaparan tarkistettavissa. Vähän myöhemmin sivulla lukee yksinäinen päivämäärä 11.4.1954. Wikipedian mukaan kyseessä on 1900-luvun ”tylsin” päivä, vuorokausi jonka kuluessa ei ainakaan tietokoneen mukaan tapahtunut ”mitään” — tai ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Mitä näistä täsmällisistä mutta ilmeisen vähäpätöisistä tiedonmurusista pitäisi ajatella? Ennen muuta mitä ne tekevät runoteoksessa? Pakko luottaa jälleen tekijään, jonka mukaan ”runous ei ole tunnettujen piirteiden joukko vaan kaikkea mikä avartaa, kaiuttaa tai muuntaa kielen signaalia, saa sen käyttäytymään toisin vaikka mikään ei käyttäytyisi toisin. Tämän seurauksena runous ei yläkäsitteenä voi määrittää miten yksittäisen runon, teoksen tai lukemisen pitäisi toteutua.”

Leevi haluaa lukea minulle ääneen pätkän John Ashberyn Vuokaaviosta. Ollaan Bulevardi 12:ssa. Jälkeenpäin paikannan katkelman sivulle 185 ja siitä jonkin matkaa seuraavalle sivulle kohtaan, josta käynnistyy monisivuinen sestina. On muun muassa puhe tekijän ja lukijan suhteesta. Kummasta ja kumman tunteista oikeastaan on kyse. Runon puhuja sanoo ensin pitävänsä koomisesta oopperasta (”La Fille mal gardée on lempisävellykseni”) ja ilmoittaa sitten voivansa kertoa tarinan jostakin. Ja taas mennään: ”Tulette hämmästymään miten liikuttuneita siitä olette, siltikään / tahtomatta soimata tekijää niin loistavasta suorituksesta että se jättää / hänen auliit mutta hengästyneet lukijansa sivuun, kuin ihmiset jotka tuntikausia odottavat / jonkun kylätien vierellä nähdäkseen maantiekilpapyöräilijöiden viilettävän ohi / keltaisissa tai hopeisissa asusteissaan, ja sitten kaikki on ohi niin nopeasti ettet voi olla varma / edes nähneesi sitä ja palaat kotiin syömään annoksen vaniljajäätelöä.” Ja niin edelleen. Kumpi on velkaa kummalle, kirjailija lukijalle vai lukija kirjailijalle? Ja jos on, niin mistä? Koomisen oopperan, maantiekilpapyöräilyn ja vaniljajäätelön mainitsemisesta melkein samassa korkeakirjallisessa henkäyksessä? Pitääkö lukijan ottaa huomioon tekijän tunteet? Mitä kirjoittaminen ja kirjoitetun lukeminen oikeastaan on? Sitäkö, että ”hänen kirjallisuutensa on tehnyt velvollisuutensa asettamalla teidät varovaisesti johonkin uuteen paikkaan ja sitten kiiruhtamalla matkoihinsa ennen kuin ehditte kiittääkään”? Kun siteeraa Ashberya, mistä lainaus olisi aloitettava, ja ennen muuta, mihin sen sisältämä ”ajatus” päättyy? Hetkinen vielä: ”Meidän olisi keksittävä uusi nimi hänelle. ’Kirjailija’ tuntuu täysin riittämättömältä; ja silti se on kirjoitusta, luette sen ennen kuin huomaattekaan.”