Leevi haluaa lukea minulle ääneen pätkän John Ashberyn Vuokaaviosta. Ollaan Bulevardi 12:ssa. Jälkeenpäin paikannan katkelman sivulle 185 ja siitä jonkin matkaa seuraavalle sivulle kohtaan, josta käynnistyy monisivuinen sestina. On muun muassa puhe tekijän ja lukijan suhteesta. Kummasta ja kumman tunteista oikeastaan on kyse. Runon puhuja sanoo ensin pitävänsä koomisesta oopperasta (”La Fille mal gardée on lempisävellykseni”) ja ilmoittaa sitten voivansa kertoa tarinan jostakin. Ja taas mennään: ”Tulette hämmästymään miten liikuttuneita siitä olette, siltikään / tahtomatta soimata tekijää niin loistavasta suorituksesta että se jättää / hänen auliit mutta hengästyneet lukijansa sivuun, kuin ihmiset jotka tuntikausia odottavat / jonkun kylätien vierellä nähdäkseen maantiekilpapyöräilijöiden viilettävän ohi / keltaisissa tai hopeisissa asusteissaan, ja sitten kaikki on ohi niin nopeasti ettet voi olla varma / edes nähneesi sitä ja palaat kotiin syömään annoksen vaniljajäätelöä.” Ja niin edelleen. Kumpi on velkaa kummalle, kirjailija lukijalle vai lukija kirjailijalle? Ja jos on, niin mistä? Koomisen oopperan, maantiekilpapyöräilyn ja vaniljajäätelön mainitsemisesta melkein samassa korkeakirjallisessa henkäyksessä? Pitääkö lukijan ottaa huomioon tekijän tunteet? Mitä kirjoittaminen ja kirjoitetun lukeminen oikeastaan on? Sitäkö, että ”hänen kirjallisuutensa on tehnyt velvollisuutensa asettamalla teidät varovaisesti johonkin uuteen paikkaan ja sitten kiiruhtamalla matkoihinsa ennen kuin ehditte kiittääkään”? Kun siteeraa Ashberya, mistä lainaus olisi aloitettava, ja ennen muuta, mihin sen sisältämä ”ajatus” päättyy? Hetkinen vielä: ”Meidän olisi keksittävä uusi nimi hänelle. ’Kirjailija’ tuntuu täysin riittämättömältä; ja silti se on kirjoitusta, luette sen ennen kuin huomaattekaan.”