Tuomisina Jyväskylästä kulkee mukana Antti Salmisen Lomonosovin moottorin jatko-osa Mir. Lukemisen aloittaminen lopun asiasanastosta (Index fungorum) kelpaa siinä missä joku toinenkin tapa. T-kirjaimen kohdalla luetellaan ”Tosiasiat”, joita on ”neljä erilaista”. Kyseessä on otsikon sanoin Faktantarkistuslista, oranssi post-it-lappu. Siinä lukee:

Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä: 

1) Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla. 

2) Itiöemä on ilmentymä ja väline. 

3) Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin. 

4) Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.

Miettiä sopii, mihin kaikkeen nämä ”faktat” pätevät. ”Elegantimpi tapa elää” kuulostaa kepeältä filosofialta, mutta siinä on outoa poeettista hohtoa. Toisaalta sanalla ”eleganssi” voidaan viitata esimerkiksi tieteellisen esityksen yksinkertaisuuteen ja täsmällisyyteen. Yhtä kaikki kuvaus pätee Salmisen proosaan ja tekee siitä runoutta. Nämä neljä voisivat olla runollisia tosiasioita.

Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.

Jyväskylästä kotiinvietäväksi jäi Ilkka Juhani Takalo-Eskolan esikoisteos Upottava. Teos ilmestyi erityisherkkänä vuonna 1964, joka merkitsi suomalaisen runouden ensimmäisen poikkitaiteellisen vaiheen alkua. On radikaalia kollaasia ja lineaarisuutta rikkovaa disjunktiota:

maailmanpyy tuomitsee rasvamunkki kakskytviis lierohammas viissenttiä § veisaa § happamaton napa § ihra neiti Nååden taal § Prof Juumo sensuuriin § rippituolissaan Kastro huraa sanoi ei meitä käärmeet pelota meri nöyrä eipä tänään ruostu-Kenedi Itä-Savossa

Tai näin, osastossa nimeltä ”Kieli vetää”, jos ei muuta, niin muistumana siitä, miten monin tavoin meri voi ”tulvia yli”:

Mikä rapu se sellainen rapu on, joka aina maalle nousee, vaikka sen kuinka veteen heittää? Unihan se. Symbolin kuori, symbaali.

Lopussa teos ilmoittaa keinonsa:

Teksteissäni on VIRHEITÄ jotka nekin tulevat useista LÄHTEISTÄ. VAIKUTTEITA olen saanut paljonkin, olen niille melko herkkä.

Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Upottava. Tajo 1964.

Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.