Opettelet puhetta täynnä kiviä jotta joskus oppisit puhumaan ilman. Yhden kerrallaan tiputat ne eteesi niin kuin koira joka tunnollisesti on noutanut ja nyt jää odottamaan toisen ääntä, omaa luutansa.
Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä, ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitse, jatkaa vain työntämistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sydäntasku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sydäntasku. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. toukokuuta 2019
Arkisten havaintojen keskelle ilmaantuu toisinaan yhtä aikaa laajempia ja syvempiä näkyjä, esimerkkinä nämä kaksi peräkkäistä:
maanantai 20. toukokuuta 2019
Toisaalta mikä määrä tekstiä on riittävästi, jotta sillä olisi ”merkitystä”? Tai paljonko tekstistä on mahdollista poistaa lukemisen tai merkityksen siitä kärsimättä? Mistä ylipäänsä voi olla varma, ettei kirjoihin painetuista teksteistä puutu mitään? (Jos katsoo minkä tahansa kirjan sivua, painomusteen peittämän alan suhde ”valkoiseen” taustaan eli niin sanottuun valkoiseen tai negatiiviseen tilaan on mitättömän pieni.)
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
Kesken kirjan vastaan tulee runo, jonka tekstistä osa näyttäisi kadonneen näkymättömiin. Ikään kuin joku olisi sipaissut sivun yli muutaman kerran isolla pyyhekumilla. Tällä tavoin osittain pois pyyhityn runon jälkeen seuraa yllätys: kaksi kokonaan tyhjää lehteä eli yhteensä neljä sivua ei mitään. Niiden jälkeen viisi sivua jälleen osittain poispyyhittyjä tekstejä. Kokonaan pois pyyhkiytyneestä tai alunperinkin puuttuneesta tekstistä emme tietenkään osaa sanoa mitään. Jäljelle jääneistä tekstinsiruista on hyvin vähän apua. Tekstin lukeminen on hankalaa, eivätkä sanojen tai lauseiden osat muodosta kuin satunnaisesti merkitseviä sisältöjä. Näkyviin jääneen perusteella teksti vaikuttaa sattumanvaraisesti valitulta ja kaikin puolin ”merkityksettömältä”. Mikään ei viittaa varmasti siihen, että se olisi edes tekijän ”kirjoittamaa”.
lauantai 18. toukokuuta 2019
näkyy kaiken läpiNiin. Tästäkin voisi aloittaa ja tähänkin voisi lopettaa kaiken runouden. Mutta mitä sanotaankaan edellisellä sivulla, juuri ennen tätä Jouni Teittisen esikoiskokoelman eli Sydäntaskun ensimmäisen osaston yksinäistä päätösriviä? Näin siellä sanotaan:
Loppuun kesinyt aurinko
puhaltaa sokeutensa kukan
kaiken läpi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)