Luen lehdestä arvion Auli Särkiön kokoelmasta Vedenpeitto (2019). Kritiikissä lainataan kokoelman mottositaattia. Sitaatti on peräisin Maurice Merleau-Pontylta, tekstistä joka sisältyy suomennosvalikoimaan Filosofisia kirjoituksia (2012). Miten on? Jos olen lukenut jälkimmäisen teoksen, olenko siinä tapauksessa lukenut myös edellistä? Tavallaan olen, tavallaan en. Kysymys on kuitenkin monimutkaisempi. Meillä on taipumus suhtautua taiteellisiin teoksiin pysyvinä, ainutkertaisina ja muuttumattomina kokonaisuuksina. Ja kuitenkin yksittäinen teos saattaa sisältää tuttuja aineksia — alluusioita, runokuvia, trooppeja, suoria lainauksia, ylipäänsä ideoita — myös muualta kirjallisuudesta. Teokset lilluvat runoudessa, josta tarttuu mukaan ja johon vuorostaan liukenee kaikenmoista — ennen runojen kirjoittamista mutta myös sen jälkeen. Runous huuhtoo runoja, ja runot huuhtovat runoutta. Se, mikä tulee ensin ja mikä vasta jälkeen, ei ole aina itsestään selvää (vrt. ennakoiva plagiointi). Kritiikit ja muut oheistekstit kuuluvat kuvaan. Teos vaikuttaa kritiikkiin, mutta myös kritiikki vaikuttaa teokseen. Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Kritiikki muuttaa teosta myös riippumatta siitä, kumpi luetaan ensin, teos vai kritiikki.

Lisää hankaluuksia seuraa. Teokseen sisältyy lisäksi kaksi lyhyttä, paririvistä ”runoa”, joiden tekstit on kehystetty suorakaiteen muotoisella ohuella viivalla, ikään kuin laatikon sisään. Sivun ylälaidassa teksti laatikoineen toistetaan kahteen kertaan: ensin ”ylösalaisin” ja sitten ”peilikuvana”. ”Kopiosta” toiseen siirryttäessä painojälki jälleen haalistuu, ikään kuin leimasinta olisi käytetty useamman kerran ilman, että sitä olisi kastettu mustetyynyyn välillä. Sivun alalaidassa järjestys on päinvastainen: painoväri haalenee oikealta vasemmalle siirryttäessä. Myös alarivin tekstit ovat yläriviin nähden käänteisessä oppositiossa. Capice? Teoksen lopusta löytyy toinen laatikon sisään sijoitettu teksti. Tämän tekstin ensimmäisen rivin sanojen yli on vedetty kynällä ohut viiva, joka ei kuitenkaan toistu sivun oikeaan reunaan sijoitetussa peilikuvassa. Tämä tuottaa tekstiin lisää ”tasoja”. Laatikon alapuolella puolestaan on ensin puolenkymmentä tyhjää riviä ja sitten sisennettynä lyhykäinen kolmen sanan teksti. Tämäkin rivi löytyy peilikuvana sivun oikeasta reunasta, mutta tällä kertaa jo edelliseltä riviltä: syntyy vaikutelma ”kopiosta”, joka tulee ennen ”alkuperäistä”.  Eräänlainen oulipolainen ennakoiva plagiaatti, siis.

Isot voimat ovat jälleen liikkeellä. Kuinka ollakaan, teoksen toinen runo on nimeltään ”Ären meerellä”. Teksti, jossa ”[k]irjailijat lymysivät / lokkien kanssa kilpaa / merkitsemässä Historiaa / muistiin”, sisältää leikillisen keinon lisäksi historiallisen viittauksen sissipäällikkö Tapani Löfvingiin mutta myös monenmoista kielen ja ilmaisun konkretiaa:

Pisteet seurasivat toisiaan kuin
etsivätoimiston vakoojat tai
kunniatuntoiset miliisit näin: . . .
Siniset rääkiöt puhaltelivat ohi
mielettöminä livahdustuulina ja
yääÄÄÄhh . . . ÖIKyööh . . .
myrskysi silmille merenkurkusta
Mekin oksensimme muiden mukana

Mutta yllätykset eivät lopu tähän. Teoksen neljänneksi viimeinen runo on nimeltään ”Lyriikasta”. Runo alkaa:

Runo on kuin lyyra


Ja minähän soitan sillä
(plink bloung)

        Nng
          (kielen vastalause, vihainen:
                se katkesi!)

Niinpä niin. Nng. Tuttuakin tutumpi äng-äänne, nyt niskalalaisittain ilmaistuna. Onko tässä esimerkki ei ainoastaan oulipolaisesta sananmuunnoksesta vaan ennakoivasta plagioinnista? Oli miten oli, Niskala ja Blomberg ovat kalastelleet samoilla apajilla kaikessa hiljaisuudessa välissään neljä vuosikymmentä.