Sillä fakta on, että muistia tutkivat neurotieteiulijät eivät vieläkään tiedä, otammeko aina jotain muistaessamme käyttöön pysyvän ”muistiosasen” — jota usein nimitetään muistijäljeksi tai engrammiksi — vai luommeko joka kerta muistaessamme uuden ”jäljen” ajatuksen säilytyspaikaksi. Ja koska kukaan ei ole vielä hahmottanut näiden jälkien materiaalisuutta eikä paikallistanut niitä aivoissa, niitä ajatellaan edelleen enimmäkseen metaforien kautta: ne voivat olla ”raapustuksia”, ”hologrammeja”, ”painaumia”; ne voivat sijaita ”kierteissä”, ”huoneissa” tai ”säilytysyksiköissä”. Kun itse kuvittelen omaa muistamisen tapahtumaani, näen Fantasia-elokuvan Mikki Hiiren harhailemassa maitomaisessa tummansinisessä galaksissa, jossa tuikkivat animaatiotähdet.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tila. Näytä kaikki tekstit
torstai 12. joulukuuta 2019
Hämärästä ja tilasta puheen ollen, Maggie Nelson muistuttaa Sinelmissä Herakleitoksen tunnetun maksiimin eri versioista. Tässä yksi: Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan juoksevat uudet ja uudet vedet alati. Ja hetkeä myöhemmin:
keskiviikko 11. joulukuuta 2019
Entä mitä muuta videoruuduilla näkyy? Mitä merkitsee, jos mitään, että jotkut siemailevat välillä brandya ja lopuksi poksautetaan auki muutama pullo samppanjaa? Tai se, että kaksi miehistä polttaa välillä paksua havannalaista sikaria? Miksi Ragnar loikoilee soittaessaan kylvyssä? Kuka on tuo nainen joka makaa selin vuoteessa, jonka laidalla yksi muusikoista istuu? Vaikuttaako katsojan kokemuksiin tieto, että yksi muusikoista lukeutuu islantilaisyhtye Sigur Rósin perustajäseniin? Mitä merkitystä on videon kuvauspaikalla, New Yorkin osavaltiossa Hudsonjoen varrella sijaitsevalla historiallisella kartanolla, joka nykyisin on omistettu taiteilijoiden käyttöön? Keitä ovat nämä rich white people, kuten kumppanini jälkeenpäin pisteliäästi heidät määrittelee, ja mitä he tällä teoksella tavoittelevat? Onko teos tietoinen siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka esityksestä pursuaa, että oletusarvoisesti köyhät taiteilijat saavat hetken leikkiä yläluokkaisissa puitteissa? Pitääkö meidän kadehtia vai sääliä heitä? Ovatko tekijät perillä teoksessa ja sen katsojakunnan piirissä vallitsevan näennäisen tai ainakin väliaikaisen yhteisöllisyyden ja ilmeisen tai ainakin mahdollisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ristiriidasta? Mitä merkitsevät taiteilijakunnan ja museoyleisön väliset tai sisäiset luokkaerot? Onko vain hyvin rahoitetulla taiteilijalla tai taiteilijaryhmillä varaa tällaisiin megaproduktioihin? Onko kyseessä isolla rahalla tuotettu maailman museoita kiertävä spektaakkeli, joka vain leikkii taideyleisön tunteilla? Ennen kaikkea juuri minun tunteillani? Entä voivatko minun tunteeni erehtyä? Kysymykset ja epäilyt aktualisoituvat pian musiikin tauottua, kun yksi muusikoista vilkaisee ohimennen kameraan ja virnistää katsojalle ikään kuin musiikkiesityksen synnyttämän hetkellisen ”toveruuden” merkiksi. Neljännen seinän ylittänyt ele saattoi olla spontaani ja viaton, mutta mistä voimme olla varmoja? Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna, mutta herättää myös epäluuloja. Päällimmäisenä hämmenyksen aiheena tämä: onko väärin, jos minusta tuntuu, että tunteisiini on vaikutettu pelkästä vaikuttamisen halusta ilman varsinaista viestiä tai sisältöä? Niin kuin aluksi pikku runoksi kirjoitetussa laulussa veisataan:
There are stars exploding
And there’s nothing you can do
tiistai 10. joulukuuta 2019
Mutta onko kaikki vain harhaa tai kulissia? Onko kyseessä julkinen esitys vai yksityiset pidot? Miksi jonkun tuntemattoman sanoiksi pukema ero ja siihen liittyvät tunteet saavat omat tunteemme liikkeelle? Vai onko sittenkin kyse ”vain” kauniista, tarttuvasta melodiasta, jossa sanojen suoranaisella sisällöllä ei ole merkitystä? Käy niin kuin iskelmien kohdalla usein käy: kuulija samastuu jos ei suoraan laulun sanoihin niin ainakin sävelmän tunnetilaan. Kuulijasta tuntuu, että laulu kertoo juuri hänestä, hänen tunnekuohuistaan, hänen kaipauksestaan ja erostaan. Loputtomasti toistuva coda on arvoituksellinen ja mahtipontinen:
Once again I fall intoEnsinnäkin, mitä sanat tarkoittavat tai miten säeparit liittyvät toisiinsa? Videot eivät kuvita runoa. Mikään ei suoranaisesti viittaa tähtiin tai niiden räjähtämiseen. Mikään ei ainakaan suoraan viittaa ”naisellisiin käyttäytymismalleihin”. Runon kirjoittaja on nainen, mutta onko sillä merkitystä, että vain yksi esiintyjistä on nainen? Tai onko sillä merkitystä, että loppupuolella teosta tämä haitaria soittava nainen ryhtyy laulamaan korostetun lapsenomaisella, melkein vastenmielisellä äänellä? Miksi pihalla, kesken esityksen, laukaistaan kaksi kertaa Yhdysvaltain sisällissodan aikuisella kanuunalla? Stars exploding?
My feminine ways
There are stars exploding
And there’s nothing you can do
maanantai 9. joulukuuta 2019
Kyseessä on Ragnar Kjartanssonin ja Davíð Þór Jónssonin säveltämä laulu runoilija Ásdís Sif Gunnarsdóttirin sanoihin. Esittelytekstin mukaan videolla englanniksi laulettu runo kertoo erosta, mutta sanojen sisältö on tässä tapauksessa toissijaista. Pääosassa on haikea, kaunis melodia, jonka tunteikkaasti purkautuva sointukulku ehditään käydä läpi kymmeniä kertoja. Biisi toistuu joka kerta hiukan erilaisena. Välillä kaikki laulavat kuorona yhdessä, välillä joku vetää sen lävitse soolona omaa tulkintaansa painottaen. Toisin paikoin laulu vaikenee, ja muusikot improvisoivat hetken omiaan. Vaikka laulun sanoista on osin vaikea saada selvää, katsoja huomaa pian tapailevansa sen säkeitä ja laulavansa tai ainakin hyräilevänsä esityksen mukana. Tämäkin lisää katsojien tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Tarttuvalla melodialla on sellainen vaikutus. Ja kuten tutkijat ovat huomanneet, mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna.
sunnuntai 8. joulukuuta 2019
The Visitors ”kestää” 64 minuuttia, ja siinä on selkeä ”tarina”, mutta katsojan kokemus tapahtumien kulusta riippuu ainakin jonkin verran siitä, missä kohtaa jatkuvana, runsaan tunnin mittaisena luuppina pyörivää teosta katsoja saapuu saliin (tai poistuu siitä). Kun tarina alkaa, salin seinustoille ja sen poikki sijoitetuilta screeneiltä näkyy joukko parisataa vuotta vanhan historiallisen kartanon autioita sisätiloja, yhteensä kahdeksan eri huonetta. Muutaman minuutin kuluttua huoneisiin tulee eloa, kun esitykseen osallistuvat taiteilija-muusikot ilmaantuvat paikalle, yksi kuhunkin huoneeseen. Muusikot tarttuvat instrumentteihinsa tai asettuvat niiden ääreen, ja laittavat kuulokkeet korvilleen. Orkesterin jäsenet eivät siis näe toisiaan, mutta he kuulevat musisoinnin äänet monitoreina toimivien kuulokkeiden kautta. Hetken valmistautumisen jälkeen soitto alkaa, ensin varovaisesti sointuja ja melodiaa tapaillen, sitten varmemmin ja voimakkaammin. (Yhdeksäs näyttö esittää kartanoa ulkopuolelta: rakennuksen yhtä sivua reunustaa avoin kuisti, jolla istuskelee kymmenkunta ihmistä, joista yksi soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla, eli hän tavallaan ”välittää” sisätilojen tapahtumat ulkona istuville osallistumatta suoranaisesti varsinaisen esityksen tekemiseen). Ennen pitkää on laulun vuoro.
lauantai 7. joulukuuta 2019
Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna. Ragnar Kjartanssonin teos The Visitors ei ole varsinaisesti runoutta, mutta siihen sisältyy runoutta laulun muodossa ja ennen muuta sillä on kosketuskohtia tuttuihin teemoihin. Monikanavainen video synnyttää Kiasman ylimmän kerroksen suureen, hämärään saliin tilan, jossa katsoja todella tuntee liikkuvansa osana taideteosta. ”Teos” tai sen ”esitys” kestää tunnin, ja kulloisellakin hetkellä saliin tai teoksen ”sisään” kokoontuneet katsojat muodostavat spontaanin pienyhteisön, jonka jäsenet eivät välttämättä tunne toisiaan, mutta jakavat hetkellisesti saman tilan ja arvatenkin samoja tai ainakin samankaltaisia tunteita. Yksi tunteista on hämmennys. Mitä minä näen tai mitä minulle näytetään? Onko se, mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, sama minkä muutkin läsnäolijat kokevat — ja ennen kaikkea, mitä yhteistä tai eroa on esittäjien ja katsojien kokemuksella ja ymmärryksellä? Keneen sana visitors lopulta viittaa, meihin jotka olemme vierailulla museossa, vai teoksessa esiintyviin taiteilijoihin, jotka kaikesta päätellen ovat vieraina vanhassa kartanossa, jossa teos on kuvattu? Onko näillä eroilla väliä?
sunnuntai 13. lokakuuta 2019
Tekstit alkavat kommentoida itseään aivan konkreettisesti: sivun alalaitaan asemoidut nootit tekevät huomautuksia sivun ylälaidan esseefragmentteihin. Ajatusten rakenteita esitetään myös paljaan graafisesti. Aika muuttuu tilaksi ja tila ajaksi.
Kun heität kiven pimeässä, eikö se välähdä myös kuumana tähdenlennon mahdollisuutena taivaankantta vasten kuin kysymys, mitä sisäinen äänesi sattui samalla toivomaan? Ehkä ymmärtämisen okkultistinen jäsennys on tätä: mielikuvien vaeltamista myös polkuaan reunustavassa ympäristössä; asioiden kuulemista toisten asioiden sisältä.
maanantai 27. toukokuuta 2019
Saara Turusen ja Q-teatterin Medusan huone rikkoo monia sopimuksia. Näytelmä tai sen esitys on melkein pelkkää tilaa ja hiljaisuutta. Syntyy kummakas tunne ja tunnelma, kun sekin vähä mitä sanotaan, sanotaan kaikkea muuta kuin normaalin dialogin keinoin. Huone itsessään on outo, ja manipuloidut mittasuhteet vääristävät tilan ja siinä liikkuvien tai oleskelevien ihmisten kokoa ja suhteita toisiinsa. Ollaan yhtä aikaa tutussa ja vieraassa; ollaan yhtä aikaa sisällä ja ulkona. Huoneen ainut "koriste" on yhdelle seinälle ripustettu meriaiheinen maalaus, kuinkas muuten. Maalauksessa erottuu kaista taivasta ja kuohupäisenä aaltoilevaa merta. Kuvassa ei ole mitään erityistä. Taulu on kuitenkin pystymallinen, eikä vaakasuunnassa esitetty maisema. Ei siis landscape, kuten englannikieliset sanovat, vaan muotokuva eli portrait. Kun näytelmässä meri kuohuu, se kuohuu ihmisessä. Esityksen alkupuolella taulu on aavistuksen verran vinossa; loppupuolella yksi henkilöistä (mies) käy korjaamassa sen asentoa.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2019
Tila valo äänet tarkkaavaisuus. Usein ikkuna jonka tuuli sulkee, ja ovi jota kissa raapii. Runouden lohtu, tutun ja vieraan tunnistaminen. Joku miettii ja muistaa
etten ole koskaan käynyt ullakollaNäin kirjoittaa Lassi Hyvärinen kokemuksesta, joka on sekä oma että yhteinen. Olen ollut näissä hetkissä ja näissä tilanteissa, enkä sittenkään ole ollut.
jonne tuuli ja epäilemättä myös kissa
menivät, yöhön, tähtien alle.
perjantai 8. maaliskuuta 2019
Jostain
on ilmaantunut
käsitys,
että taiteen
pitää olla kiinnostavaa;
että
se ei saa olla
tylsää. Toisenlaista
näkemystä edustavat vaikkapa John Cage ja Erik Satie. Satie sävelsi
ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijaa ja kansalliskiihkoa
parodioivan teoksen nimeltä ”Vieux Sequins et Vieilles Cuirasses”.
Sävellys sai Dick Higginsin kirjoittamaan:
Dick Higgins: Tylsyys ja vaara. Suomennosliite näyttelyluetteloon Dick Higgins (suom. Matti Velhonoja), Porin taidemuseon julkaisuja 27, 1995.Teoksen lopussa on kahdeksan tahdin osuus, joka tuo mieleen vanhat marssit ja isänmaalliset laulut, mutta jota on tarkoitus toistaa 380 kertaa. Esityksessä tämä toiston satiirinen luonne tulee esiin selvästi, samoin kuin muita hyvin kiinnostavia seikkoja. Musiikista tulee niin tuttua, että se alkaa olla äärimmäisen epämiellyttävää. Mutta sen jälkeen tajunta ei enää pysty kauempaa vastustamaan ja hyvin outo ja euforinen hyväksymisen ja nautinnon tunne valtaa mielen. [...] Kyseessä on erittäin vakava 32-tahtinen teos (vaikkakaan tahtiviivoja ei ole merkitty), joka kuuluu soittaa erittäin pehmeästi ja hitaasti 840 kertaa. Nykyään se esittää useimmiten joukko pianisteja ja se kestää yhteensä noin 25 tuntia. Onko se tylsää? Ainoastaan aluksi, koska jonkin ajan kuluttua mainitsemani euforian tunne voimistuu. Kun teos on ohi, hiljaisuus on ehdottoman lamaannuttavaa, teos on muuttunut osaksi ympäristöä.
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
On loputon hetkeksikään taukoamaton heti
Näin
päättyy eräs sivu Pekkasen kokoelmassa. Rivin viimeisen sanan
tilalle pyrkii vaistomaisesti vaihtamaan sanan "nykyhetki".
Onneksi ei voi, eikä tarvitse. Sanat ovat täynnä latausta, mutta
niiden täsmällistä tarkoitusta ei aina tavoita, eikä ole
tarkoituskaan tavoittaa. Kieli pysyy elävänä, kun se huojuu ja pysyy
liikkeessä. Runon "hetkeksikään taukoamaton heti" on
juuri sellainen yksityiskohta tai ajatus, joka muuttaa
muotoaan silmissä ja mielessä. "Heti" ei kirkastu yhdeksi
tarkkarajaiseksi merkitykseksi, vaan karkaa liukkaasti ajatuksen
otteesta. Se on adverbi eli seikkasana, joka ilmaisee tyypillisesti
aikaa, paikkaa, tapaa, syytä tai keinoa. Seikkasana! Ei siis juuri
nyt, mutta heti! Tapa on yhtä aikaa kärsimätön ja
meditatiivisesti läsnäoleva. Sana voisi selittää lavarunouden
suosiota. Se kuvaa ajatusta hetkellisestä välittömyydestä, mutta
myös ajallis-tilallista tunnelmaa, jossa runo luetaan ääneen. Heti!
tiistai 12. helmikuuta 2019
Ääneen luettaessa runouden aikaansaama läsnäolon tunne ilmenee eri tavoin. Jännitys tiivistyy ja ilma muuttuu käsin kosketeltavaksi. Hengitys pysähtyy ja alkaa kulkea yhtäaikaisesti. Aika on tilaan nähden toissijaista. Maassa käy niin kuin Venuksessa: yhtäkkiä sen päivä onkin pitempi kuin sen vuosi. Runous sisältää ja synnyttää miettimisen aiheita, toisaalta siinä on enemmän kyse ajatuksille varatun tilan avautumisesta kuin tilaa täyttävästä sisällöstä. Runous heittää pois vanhaa ja tarpeetonta ja luo tilaa uudelle. Kun jokin vaihtaa paikkaa tai se siirretään osaksi uutta ympäristöä, sen merkitys muuttuu. Kuten Kärhen takakannessa sanotaan: Ametistikaivoksessa nostetaan ametisteja maan alta maan päälle.
perjantai 18. tammikuuta 2019
Italian alunperin huonetta ja asumusta tarkoittava sana stanza on lainattu englantiin siihen paikkaan, missä suomeksi sanotaan "säkeistö". Kuten Don Paterson massiivisessa runousopissaan The Poem. Lyric, sign, metre (2018) muistuttaa, runoilija on eräänlainen sisustaja. Se kuulostaa interiöörien stailaukselta, ja voi myös olla sitä, mutta soveltuu periaatteena kaikenlaisten rajoitteiden ja pakotteiden käyttöön: säkeistö eli huone on se tila, jossa operoidaan, eikä sinne mahdu eikä sovi mitä tahansa. Kun muoto on määrätty, kaikki minkä runoon haluaisi laittaa, ei enää pääsekään mukaan, tai sitten huoneessa liikkuminen muuttuu ylirunsaiden sisustuselementtien välissä puikkelehtimiseksi. Ajatus runosta huoneena tai huoneiden kokonaisuutena muistuttaa nykyaikaista tietoteknistä muistia, jonka kapasiteettiin viitataan niin ikään "tilana". Siihen aikaan, kun muita ulkoisen muistin tiloja ei vielä ollut, tapahtui maagisia juttuja: runon avulla oli mahdollista muistaa, mitä oli kerran tapahtunut, mutta saman keinon ansiosta myös ennustaa, mitä oli tapahtuva seuraavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)