Pienoisesseessä nimeltä Esitys, palataan tuttuihin aiheisiin:

On esitetty, että elämää syntyy kaikkialla, missä se on mahdollista; jään peittämien merien syvyyksissä, rivien väleissä. Käsityksemme maailmasta on sidottu näihin aisteihin, tähän hermostoon: tähän muotoon: on esitetty, että juuri inhimillisyytemme on viimeinen raja, jolle ymmärryksemme voi kiivetä, että todellisuuden kaikki toiset kasvot jäävät meiltä lopullisesti tuntematomiksi. On esitetty, että katse toimii aina kahteen suuntaan; että ymmärrys on sitä, että jokin katsoo takaisin.

Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:

Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 

*

Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.

Merestä on puhetta myös Tiina Lehikoisen runoteoksessa Terra nova, ja miksei olisi, koska uuden maan käsite pitää sisällään myös ajatuksen merestä. Joten ihmekös tuo, että teos aukeaa ensimmäisen kerran sitä pidellessäni sattumoisin sivulta, jossa lukee:

K kirjoitti päiväkirjaa ja merikirjaa, sanoja, jotka kuluivat kuluivat hallitsijoiden käsissä tomuksi 

Vai oliko sivu sittenkään juuri tämä? Ehkä kyseessä oli sivu, jossa sanotaan:

Jokainen ranta on raja, jokainen meri toinen