Samassa lehdessä käsitellään utopioita. Tähtäin asetetaan sadan vuoden päähän. Oman tulevaisuudenvisionsa hahmottelee kirjailija Mia Myllymäki:


2120-luvulla olemme ottaneet opiksemme ihmisestä, joka eli sata vuotta aiemmin: tuolloin olimme vaipumassa epätoivoon erilaisten taakkojen alla arjen todellisessa ja keinotekoisessa kiireessä. Nyt käytämme aktiivisesti hyväksemme tietoa elämämme ainutkertaisuudesta. Välitämme ja huolehdimme itsestämme ja muista, teemme asioita yhdessä ja arvostamme yhdessäoloa. Pyrimme elämään tasapainossa yhteiskunnan, toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Yksinäisyyteen vetäytyessämme emme tee sitä päästäksemme pakoon muilta ja hektiseltä arjelta vaan nautiskellaksemme sisäisestä rauhasta. "Hyvinvointi" ulottuu sanatasolla kauas itsemme ulkopuolelle: se kohdistuu ajatuksissamme ja teoissamme myös maapalloomme, elinympäristöömme, jopa avaruuteen. 

Olemme omaksuneet ajatuksen tuottaa ja kuluttaa riittävästi eli tarpeeksi eli juuri oikea määrä eikä yhtään enempää. Säätelemme tuotantoa ja hyödykkeiden kuluttamista resurssien kantokyvyn ja palautumisen mukaan. Arvostamme sitä, että saamme tarpeemme täytetyiksi. Koska meillä kaikilla on yhtä paljon ja tarpeeksi ruokaa, suojaa, hoivaa ja turvaa, kenenkään ei tarvitse kerätä itselleen omaisuutta tai murehtia köyhyyttä. Koulutus ja kulttuuri ovat tasapuolisesti kaikkien saatavilla olevia perusasioita. Rahasta vaihdon välineenä on luovuttu. Tarpeelliset ja välttämättömät työt jaetaan: kaikki tekevät vähän, kukaan ei uuvu taakkansa alle. Kaikilla yhteiskunnan tasoilla on hyväksytty tosiasia, että olemme saavuttaneet historian hämärissä aloitetun pyrkimyksen tehdä maailmasta paikka, jossa ihminen voisi työnteon sijaan käyttää aikansa johonkin mielekkäämpään.

Marika Oreniuksen videoteos Black & White (Forum Box) on selkeästi pohdittu pienoisessee taiteilijan työstä. Orenius päätyy johtopäätökseen, että taiteilija on yhteiskunnallinen toimija ja aktivisti. Moni muu on tullut samaan tulokseen, eikä vähiten kärjistyneen poliittisen tilanteen ja globaalin ilmastonmuutoksen johdosta. Kaikki taide on poliittista, ajattelee monitaiteilija Teemu Mäki (Voima 9/2019). ”Olen marxilainen, mutta en pelkästään marxilainen”, Mäki sanoo. ”Pelkkä marxilaisuus ei riitä, sillä se keskittyy tavoittelemaan vain oikeudenmukaisuutta ja aineellista tasa-arvoa. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät yksinään riitä vastauksiksi kaikkein vakavimpiin kysymyksiin: mitä on hyvä elämä ja miten olla onnellinen?” Mäen mukaan taiteen abstraktius on usein näennäistä: taide käsittelee ihmistä ja yhteiskuntaa silloinkin kun se ei suoranaisesti esitä mitään. Sama koskee runoutta. Runous ei ole pelkästään kauniisti muotoiltuja ajatuksia syvällisistä aiheista. Runous tarjoaa vaihtoehtoisia ajatusmalleja, mutta tekee sen yhtä hyvin muotonsa ja rakenteensa avulla kuin suorasanaisen aatteellisen julistuksen keinoin.

Voima (8/2019) on haastatellut Maria Matinmikon. Keskeistä runoilijan puheessa ja kirjoituksessa on "yhteiskunnallinen unelmointi". Unelmointi edellyttää kielen ja sanojen tuottamista. Patriarkaalisuuden vastavoimaksi Kolkan kirjoittaja tarjoaa vaginaalista ajattelua ja taidetta. Pirstaleinen, epämääräinen ja monipuolinen vaginaalisuus edustaa runouden utooppista ulottuvuutta. Vaginalla Matimikko viittaa naisen sukupuolielinten kokonaisuuteen. ”Mitä munasarjoilla ja klitoriksella on tekemistä toistensa kanssa? Ne ovat eri paikoissa, mutta ovat silti osaa samaa kokonaisuutta.” Samassa lehdessä jututetaan myös Niillas Holmberg. Uudessa runokirjassaan Jalkapohja Holmberg kirjoittaa:

Elämä on yhteen kysymykseen vastaamista.
Se on maa, siis se kysymys

ja minä
parhaani mukaan vastaan
MAA.

Niin, joskus sekä kysymys että vastaus siihen ovat sama asia.

Kertomus kytköksistä, joilla "kaikki tämä elonkirjo" voisi olla selitettävissä, selvästi kiinnostaa Tennilää. Seuraa katkelma, joka valaisee Tennilän käsitystä kielestä ja varmaan siitäkin, miksi hän on päätynyt toimimaan runoilijana:

Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavalla noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkitysten kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.

Puhuessaan kielestä Tennilä tulee puhuneeksi niin ikään runoudesta:

Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja.

Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla "Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti. "Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!" Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta." Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:

Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?