Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla "Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti. "Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!" Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta." Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:

Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?