Festivaalin ytimessä on kuudelle sivulle levittäytyvä yhtenäinen runo, nimeltään "Mustan kirjaimen juhla". Myös siinä teksti kulkeutuu marginaalien yli sivun reunaan asti ja leikkuuvarasta johtuen aavistuksen verran reunan ylikin. Runo on siis yhtä aikaa näkyvä ja osaksi näkymätön. Ilmiasuun vaikuttaa myös se, että teksti on ladottu leipätekstistä poikkeavalla tekstityypillä ja sen fonttikoko on jonkin verran muualla esiintyvää suurempi. Kokovaikutelmaa kasvattaa se, että koko teksti on ladottu versaalilla. Tulos näyttää "antiikin Rooman aikuiselta", "kiveen hakatulta". Käsitystä muuttaa runon viimeinen, harmaalla ladottu rivi, jonka vuoksi "ikuiseksi" luultu teksti näyttäisi haihtuvan ilmaan. Onko kyseessä omaperäinen, tekstin piiriin siirretty versio kuvakiellosta? Ikonoklasmi eli kuvakielto äärimmäisessä muodossaan kieltää kokonaan kuvien tekemisen tai esimerkiksi Jahven nimen lausumisen, sen sijaan "luova" kuvakielto, jossa kuvien tuhoamisen tai sanojen kieltämisen sijaan pohditaan representaatiosta kieltäytyvän kuvan tai tekstin mahdollisuutta. Tällaista Theodor Adornon hahmottelemaa "mustaa estetiikkaa" edustavat esimerkiksi Kasimir Malevitšin Musta neliö ja Barnett Newmanin mustat maalaukset. Tekstin ja kuvan välisellä harmaalla alueella liikkuu Jan Hellgrenin teos Mistä käytämme nimeä " " (2008), joka koostuu pois pyyhityistä teksteistä ja toteuttaa "kiellon" ajatusta otsikkoaan myöten. Raution kokoelma päättyy avausrunon tavoin jälleen kuvan ja tekstin liittoon, ilman että viimeisen sivun "runo" olisi puhtaasti kumpaakaan. Sivun poikki kulkee noin sentin paksuinen tai levyinen kaistale tai "kuvarevinnäinen", joka pystyyn käännettynä näyttäisi koostuvan melkein luettavista kirjainmerkeistä ja symboleista tai niiden osasista. Jälleen sopii kysyä, onko kyseessä kuva vai teksti. Ei teksti, koska siitä ei saa lukemalla selvää; ja kuvakin ainoastaan siinä mielessä, että se näyttäisi esittävän jotain tekstin kaltaista. Ehkei kuva eikä teksti, sillä teoksen sisällysluettelo kieltää sen olemassaolon.